Hakkuuaukko tai matala taimikko rinteessä avaa näköalan. Seison vaaran laella paljain päin ja huikaistun kauneudesta. Samaan aikaan metsätalouden jäljet raastavat sydäntä. Jäljet, jotka ovat nähtävissä joka puolella maisemaa.
Tag Archives: Maastossa
Pihlajan jäljet
Istun tiheikössä, joka varmaan metsänhoitosuunnitelmassa on kuusitaimikko. Istun nuorten pihlajien ja koivujen luomassa miellyttävässä varjossa. On tuulta ja aurinkoa niin, etteivät hyttyset kiusaa pahemmin. Vain yksi paarma kiertelee päätäni.
Istun männyn rungolla, joka on tuulen kaatama. Ei kantoa, vaan puu on kaatunut kallistaen juurakkonsa kohti taivasta. Jätettiinkö tämä mänty hakkuussa säästöpuuksi? Kaatuiko se kuten niin monet jäätyään yksin seisomaan korkealle rinteeseen tuulten armoille? Tämä tuulenkaatama mänty ja toisten kannot ovat jälkiä edellisestä sukupolvesta. Männyn runko tuntuu jalkojani vasten lämpimältä, sen laaja, kaareva muoto mukavalta istuinluihin.
Pyydän nuorelta pihlajalta luvan ennen, kuin kerään siitä lehtiä. Olen hetken pihlajan kanssa. Tiedän, että se luultavasti kaadetaan ennen, kuin se ehtii kovin suureksi, raivataan matalaksi ettei se varjosta kuusten kasvua.
Poimin pihlajasta lehtiä, yritän valita niitä, joissa on reikiä tai jotka ovat käpristyneitä reunoilta. Värjäämiseen käyvät vähän kärsineetkin lehdet hyvin.
Kuivuneen kuivatusojan pehmeässä pohjassa on hirven jälki. Ajattelen hirviä, jotka käyvät täällä syömässä. Täällä on paljon nuoria lehtipuita, joiden oksat ovat hirvien ulottuvissa. Kesäisin ne syövät lehtiä ja talvisin kuorta latvoista, jotka jäävät lumen päälle. Läheltä ajaa auto ohi. Sen matkustajat eivät näe minua, niin kuin eivät näe hirviäkään, jotka käyvät täällä syömässä. Pienet koivut ja pihlajat täydessä lehdessään antavat rauhoittavan suojan.
Aion kaataa yhden pihlajan ja käyttää sen kuorta kankaan värjäykseen. Nämä ovat vielä niin hoikkia, että se käy puukolla.
Kevätvirtaa
Pitäisi kirjoittaa poliittisia asioita, monta tekstiä odottaa kirjoittamista, mutta haluaisin vain sukeltaa viileään kesäiseen veteen, lämpimien kallioiden välissä mustikkain kypsyessä. Lekottelisin tuolla kallioilla hiljaisuus ja tuuli korvissani tuntisin tuulen koko ihollani korvillani nenälläni kesä eikä tarvitse eristystä.
Vauva ei ole tässä tekstissä minulla on sisäisiä maailmoita joissa se ei ole vaikka onkin iholla muuten. Haluan sukeltaa kirjoittamiseen virtautua kellua virrassa olla sanoissa liikkeessä. Miten kieli onkaan liikettä se on ihme kirjoitan kuin tanssia tai kangasta puissa. Olen kylmän varjoisan veteni äärellä eikä se ole minun vaan maan maiseman paikan maaston jossa olen. Kun lumi sulaa voin kulkea kauas reistaavilla polvillani kaukaisuuteen sen puron varteen pienen putouksen rantaan ja kaivan paljain käsin maasta koiranputken juuria.
Viileässä metsässä oksat kävyt pistelevät jalkoihin mutta en halua kenkiä väliimme, haluan olla iho sinua vasten sääreni tulevat naarmuihin ja hame repeää oksaan, hame on loppuun hiutunut ja rakastan sitä leveää siinä voi samota ja kiivetä puihinkin jos uskaltaisi.
Elämäni olisi aistivoimaisempaa; käsitöitä, ulkona olemista ja liikettä kuten vauvanhoito, ruumis ääreensä laskien täynnä merkitystä varvasta myöten joka pitää minut pystyssä vauva sylissäni. Liikettä on niin paljon nyt, silti haluan vielä enemmän, vielä erilaisempaa useampaa liikettä tanssimisen maastossa kulkemisen loimen luomisen liikettä. Taivutan selkäni taakse ja tavoitan sormilla lattiaa ja kaipaan taipuisampia jäntevämpiä aikoja.
Näillä main (kolmas)
Rajapyykkejä talousmetsässä.
Haluatko kuulla uusista julkaisuista Lepikössä?
Laita sähköpostia osoitteeseen lepikko (at) riseup (piste) net, niin lähetän sinulle tiedon sähköpostiin kun julkaisen uuden tekstin.
(En käytä ainakaan toistaiseksi sosiaalista mediaa, koska suosituimmat sivustot eivät kunnioita ihmisten yksityisyyttä ja keräävät ihmisistä ja meidän sosiaalisista suhteistamme valtavia määriä tietoa ilman suostumustamme)
Näillä main (toinen)
Harvennettua taimikkoa Keski-Suomessa
Olin kadottanut veneeni
Esitys 7.9.2019 Maailmantuskafestivaaleilla
Iivu Salminen:
OLIN KADOTTANUT VENEENI
Kuinka olla suhteessa maahan, joka on taloudellisen hyödyntämisen vahingoittamaa?
Kuinka olla surun kanssa, jota vahingoittuneessa maastossa kulkeminen synnyttää?
Kuinka olla maan kanssa kaikesta huolimatta?
Esityksen lähtökohta on maastossa kulkeminen. Paikoissa, joissa harvoin tulee ketään vastaan: metsänhoitokuvioiden pilkkomissa talousmetsissä, kalliolouhoksilla, hylätyillä hiekkakuopilla. Näistä kulkemisista on syntynyt tekstiä ja liikettä sekä reiteiltä kerätyistä kasveista painuneita värjäysjälkiä tekstiileihin.
Aika: Lauantaina 7.9.2019 klo 18.00
Paikka: Baari Vakiopaine, teatteritila kellarikerroksessa (Kauppakatu 6, Jyväskylä)
Kesto: n. 20 minuuttia
Esitys on ilmainen.
Ethän valokuvaa tai videokuvaa esityksen aikana.
Lisätietoja: lepikko (at) riseup.net
Olla maan kanssa
Ajattelin, et puhuisin maasta, siitä miten yritän luoda suhdetta maahan.
Kulkemalla maastossa, katsomalla miten mäet kulkee, miten rinteet, kuinka järvet asettuu niiden väliin. Mistä purot laskeutuu.
Luoda suhdetta maastoon, jossa on paljon tuhon jälkiä.
Purossa on kaunis putous metsänhoitokuvioiden rajalla.
Vaara, josta toinen puoli on kalju.
Rentukoiden kulta ojitusojan rannalla.
Kymmeniä kilometrejä ojitettua suonpohjaa, jossa kasvaa kitukasvuisia mäntyjä riveissä.
Tämä on kuitenkin minun maani.
Se muuttaa mua paljon, se että alan suhteeseen maan kanssa. Ennen kuljin lähinnä kaupunkimetsissä ja kansallispuistoissa. Ehkä halusinkin olla tietämättä, miltä muualla näyttää.
Avautuminen surulle kaikesta tuhosta, jo tapahtuneesta ja pian tulevasta. Avautuminen maalle, maailmalle. Tässä mä oon, maan päällä ja oon suoraan tekemisissä sen kanssa, kärsin sen kanssa siitä mitä sille tapahtuu. Ja sitten myös – näen miten se mahdollistaa munkin elämän, täällä kasvaa edelleen, edelleen on vahvaa maata, edelleen aurinko lämmittää kalliota.
Suorempi tapa olla maailmassa.
Valtion puistossa retkeillessä katsoin kauas ja mietin, mitä kauheaa rajojen ulkopuolella on. Enää ei tarvitse arvailla. Tiedän, miltä mun maa näyttää, oon mun maalla, kuljen siellä, en oo vain etäältä huolissani.
Me ollaan yhdessä.
Näillä main
Säästöpuuryhmä taimikossa Keski-Suomessa
Säästömäntyjä nuorten taimien keskellä.
Vääräjärventie
Vääräjärvi ei ole Vääräjärventien varressa, tai ainakaan järveä ei näy tielle.
Vääräjärventie on seutukunnan masentavin tie. Sen varrella ei asu ketään, vaan se palvelee ainoastaan metsäteollisuutta. Siitä ei risteä mökkipolkuja vaan metsäutoteitä. Tien kummassakin päässä on keväisin tukkipinoja. Tämä seutu ei ole elämistä varten, se on raaka-aineen tuottamista ja eristämistä varten. Tiestö on rakennettu niin, että joka kolkasta saadaan vietyä mahdollisimman paljon ja nopeasti raaka-ainetta pois, että kenenkään ei tarvitsisi hukata alueella aikaa ekä sinne jäisi mitään, minkä voi viedä poiskin.
Mutta Vääräjärventiellä ei kasva kunnollista tehometsää, koska se on ojitettua suonpohjaa. Vielä 1960-luvulla siellä käytiin hillassa ja karpalossa. Nyt ojat juoksuttavat vettä puroihin, kartasta näkee ojien viivastot. Kilometri kilometrin jälkeen kitukasvuista männikköä, kuvionrajoja ei erota kun puut eivät koskaan kasva sen suuremmiksi. Paitsi tietysti hakkuuaukot ja taimikot erottuvat.
Pysähdyn katsomaan ojaa, joka etenee kohtisuoraan tietä kohti. Sen kummankin puolen kapeat männyt kasvavat riveissä. Ojan reunalta minua katsoo kettu. Olen hämmästynyt: Että joku voi elää ja menestyä täällä.
Tie mutkittelee maastonmuotojen mukaan, mutta oja jyrää kohtisuoraan tietä kohti. Ojan kummankin puolen kapeat männyt seisovat riveissään. Tien varteen on jätetty yksi vanha koivu, se on pienen nyppylän päällä ja tuntuu tuovan terveiset siltä ajalta, jolloin kallionsaarekkeet kohosivat suon keskeltä. Se koivu on ainoa merkki siitä, että raaka-aineen kaatajat ja kuljettajat ovat olleet ihmisiä. Joku on ajatellut, että joku toinen ihminen, kenties joskus kulkee tätä tietä pitkin ja silloin tämäkin voi ilahtua tästä koivusta kuten hän itsekin ilahtui.