Tag Archives: käsityöt

Kirjoen paikattu paita ja suhteeni kolonialismiin

Julkaisen tämän tekstin 6. helmikuuta, eli hyvää saamelaisten kansallispäivää kaikille lukijoille!

Ehdotan, että me ei-saamelaiset viettäisimme päivän kunniaksi hetken esimerkiksi hankkien tietoa saamelaisten oikeuksista ja saamelaiskulttuurista. Voin suositella mm. Petra Laitin blogia (www.petralaiti.com) sekä Emilia Kukkalan ja Jaana Kannisen kirjaa Vastatuuleen: Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta. Pistä vaikka päivän kunniaksi kirja varaukseen kirjastosta!

 

Sisältövaroitus: Kulttuurinen omiminen eli kulttuurinen appropriaatio

 

 

 

Pisto pistolta korjaan kolonialismin. Tietenkään en voi korjata kolonialismia. Pisto pistolta korjaan omia asenteitani, etsin tietoa Polynesian kolonisaatiosta ja tiivistän suhdettani puuvillakuituun. Kirjominen ja vaatteen korjaaminen on ainakin rehellistä työtä, tekee hyvää tehdä välillä jotain, johon ei liity kenenkään riistäminen. Tehdä itselle kaunista ja käyttökelpoista, työskennellä ilman, että myy työvoimaansa kenellekään. Epäröin kuitenkin: Onko tämä reikien korjaaminen hitaasti käsin kirjomalla ylellisyyttä, symbolista korjaamistyötä? Olenko epärehellinen, kun tosiasiassa en kuitenkaan voisi korjata kaikkia vaatteitani tällä tavalla, en tehdä kaikkea elämässä kaipaamaani kauneutta tällä tavalla.

Vietän tämän käsityön ääressä aikaa, olen päättänyt, ettei ole väliä, miten kauan tässä kestää. Kirjon paidan edessä olevan painokuvion täyteen, yksi pieni kirjontakuvio kerrallaan. Samalla paikkaan kankaassa olevia reikiä, kiinnitän tukikankaan alkuperäisen paitakankaan takapuolelle, harsin sen kirjontapistoin hitaasti ja ympäröin reiät tarkkaan, etteivät ne pääse leviämään.

Paitaan painettu kuvio on tökeröllä tavalla kulttuurisesti omittu polynesialaisen kulttuurin kuvista ja esineistä. Siihen on poimittu surffilautoja kantavia ja feikkipolynesialaisiin vaatteisiin puettuja hahmoja. Keskellä on isompi hahmo, joka tuo minulle mieleen toteemipaalun tai muun alkuperäiskansojen hengellisyyteen kuuluvan patsaan – halpisvaateketjun kesätoppiin sopivana versiona. Pidin pitkään paitaa nurin, koska en kehdannut näyttäytyä kuva yllä.

Sitten reiät alkoivat olla jo niin suuria, että paitaa ei oikein voinut enää pitää. Se on ollut minulla kauan, ja olen löytänyt sen hauskasta paikasta, ja puuvillatrikoo on niin ihanan pehmeäksi kulunutta, etten raatsinut heittää sitä roskiin. Aloin suunnitella paidan korjaamista, ja jotenkin siinä kävi näin; hitaasti, käsin ja vyyhdeittäin kirjontalankaa tuhlaten. Muistan, että kirjontalangat on ostettu sotkuisena kasana pihakirppikseltä Helsingin Oulunkylästä, ja paita löytyi aikaanaan vain parin kilometrin päästä Kumpulan Limingantieltä – erään talon asukkaat olivat panneet portinpieleen laatikon, josta sai viedä heille tarpeettomia tavaroita ilmaiseksi.

Hidas käsityö muuttaa jotain. Kun istun työn ääressä kerta toisensa jälkeen, se muuttaa aina jotain. Siinä on jotain perustavaa: Voin tehdä työtä, jonka valmistumisessa saattaa kestää vuosia. Teen sitä pienen hetken lapsenhoidon ja kotitöiden lomassa, teen sitä videotapaamisessa, jos ei tarvitse viihdyttää lasta samalla ja bussissa, kun lapsi nukkuu vaunuissa. Hiekkalaatikon reunalla istuessa avautuu ajan essuntasku josta kaivan kirjontatyön esiin.

Käsin kirjoessa ei voi välttyä miettimästä sitä kuviota, jonka päälle kirjoo. Olen tehnyt internethakuja (en guuglella) havaijilaisesta kulttuurista ja sen omimisesta  ja polynesian kolonisaatiosta. Vasta, kun aloin peittää surffilautaa etupistoin punaisella langalla, tajusin selvittää, onko surffilautakin Polynesian alkuperäiskansojen teknologia. Selvisi tietysti, että on. Ruskeat tytöt -mediasta löytyi hyvä artikkeli suomeksi, Vy Tramin Oikeat Tyynenmeren neidot.  Se käsittelee eurooppalaista merenneitokuvastoa, joka on kietoutunut yhteen tahitilaisia naisia esittävien, eksotisoitujen ja seksualisoitujen kuvien kanssa. Löytyi englanniksi haastattelu, jossa puhutaan havaijilaisen kulttuurin omimisesta ja siitä, että Yhdysvallat on kolonisoinut Havaijin, ja jatkaa kolonisointia edelleen.

Tiedän edelleenkin Polynesiasta ja sen saarista hyvin vähän, enkä ennen tätä kirjontatyötä juuri mitään. Silti on kulttuurisesti omittuja kuvia ja esineitä, jotka ovat olleet ympäristössäni lapsuudesta asti. Leit ja surffilaudat tuntuvat tutuilta kuin muumit. Olen jopa kerran askarrellut partiossa kaislahameen. Siihen oli ohjeet Vartionjohtajan käsikirjassa, ja kävimme kaverin kanssa keräämässä kaislat merenrannasta. Onhan minulla ollut joku hämärä mielikuva siitä, että kaislahame liittyy Tyynenmeren saarien kulttuuriin. Mutta nyt, kun kirjontatyön ohessa tutkin asiaa, minulle selvisi, että ilmeisesti jonkinlaisista pitkistä lehdistä tehtyä hametta on käytetty havaijilaiseen kulttuuriin kuuluvassa hula-tanssissa. Hula-tanssi on heidän kulttuurissaan pyhä tanssi, johon liittyy erilaisia hengellisiä ja yhteisöllisiä merkityksiä ja tietyt vaatteet. Eli kaislahame on omittu toisinto toisen, kolonisoidun kulttuurin tärkeästä rituaalivaatteesta, eikä sitä todellakaan ole hyväksyttävää käyttää ilman tuon kulttuurin edustajien suostumusta, kaikkein vähiten hauskana rekvisiittana.

Polynesian saarien kulttuureista omittuja elementtejä tuntuu olevan kulttuuriympäristössäni yllättävän paljon. Kun luen netistä aiheesta, niitä putkahtelee aina lisää. En tiedä, miten perusteellisesti minun pitäisi lukea, että voin julkaista tän tekstin.

Vaikka se ei liitykään suoraan käsillä olevaan paitaan, mietin paljon myös saamelaiskulttuurin omimista osana Saamenmaan kolonisaatiota. En nyt halua kirjoittaa passiivissa, tarkoitan nimenomaan että suomalaiset ovat omineet saamelaiskulttuuria ja omivat edelleen. Se on osa sitä, että suomalaiset ovat kolonisoineet Suomen puolen Saamenmaata ja kolonisoivat edelleen. Ajattelen, että suomalaisena minulla on erityinen vastuu hankkia tietoa tästä aiheesta.  Suosittelen tutustumaan Petra Laitin blogiin. Kulttuurisesta appropriaatiosta kertovat mm. tämä ja tämä artikkeli tuossa blogissa.

Vaikka tietoni tuntuvat edelleen täysin vaillinaisilta, ainakin kirjontatyöni on johdattanut minut näiden kysymysten äärelle. Muuten en esimerkiksi tietäisi edelleenkään, että hulahulavanteelle täytyy keksiä uusi, asiallinen nimi. Hulavanteen nimestä johtui mieleen myös kysymys siitä, onko vanteenpyörittely, jota itsekin olen lapsena tehnyt, myös omittua kulttuuriperintöä? Amerikan alkuperäiskansoillahan on vannetansseja. Tuntuu että suo on loputon, ja on hyväksyttävä että itsellä sen läpi lompsiminen on vielä alkutaipaleella. En voi tulla valmiiksi kulttuurisen omimisen tiedostamisessa ennen, kuin julkaisen tämän tekstin, koska sitten tätä ei koskaan julkaistaisi.

 

Näkyvää paikkausta kirjoen. Muutamassa paikassa pieni päällikeompelutilkku, toisissa kohdissa olen leikannut reikää suuemmaksi niin, ettätukikangas näkyy alta.

 

***

Kirjomisella on kuvien ja kulttuurisen omimisen lisäksi toinenkin merkityskerros, joka on mielessäni ja elämässäni vähintään yhtä kesken ja epätäydellinen. Kasvikuidut, kangas, paidan materiaali. Kunnioitan puuvillakuituja ja neuloskangasta niin paljon, että haluan nähdä paikkaamisen vaivan. Kirjon paitaa entistä ehommaksi. Käytän paikkaukseen tukikankaana vauvanvatteiden pienennyksestä ylijääneitä paloja. Haluan käyttää nämä kankaat loppuun. Haluan olla läheisessä kosketuksessa kuluneeseen kuituun. Haluan tehdä käsin, paikata käsin, vaivoja säästämättä. Antaudun intiimiin suhteeseeen tämän kuluneen vaatekappaleen kanssa, pidän sitä käsissäni, juoksutan neulaa sen läpi huolellisesti, ympäröin pienet reiät pistoilla ja pitelen vaatetta sylissäni, vietän aikaa sen kanssa. Puuvilla tulee kaukaa, en koskaan saa tietää mistä. Vaatteessa ei ollut enää edes valmistusmaan ilmoittavaa lappua kun se päätyi käsiini. Mutta nyt se on tässä, sylissäni, käsissäni, ja käytän aikaa siihen, että voin jatkaa paidan käyttämistä, voi pukea nämä kuidut vielä päälleni, tämän trikookankaan.

***

Haluaisin toisenlaisen suhteen vaatteisiini. Se voisi olla niin kaunista.

Todellisuus tämänkin paidan suhteen on, että se on tehty kolonialistisessa ja kapitalistisessa tuotantoketjussa, jossa poljetaan työntekijöiden oikeuksia eikä välitetä luonnonvarojen käytöstä, ympäristön saastuttamisesta tai vaatteen kestävyydestä. Ja vaatteen myymiseen käytetään alkuperäiskansan kulttuuriin kuuluvia kuvia ilman tuon kulttuurin edustajien suostumusta.

***

Haluaisin toisenlaisen suhteen vaatteisiini. Se voisi olla niin kaunista.

Kosketus kuidun kanssa. Eläminen kosketuksessa kasvista saadun kuidun kanssa.

Kauniit, toimivat vaatteet, jokaisen kokoiselle ja muotoiselle ruumiille sopivat.

Vaatteet jotka on syvä ja monimuotoinen suhteiden verkosto. Kuitukasviin, kuidun, kankaan ja vaatteen tekijöihin, käyttäjään. Siihen, joka pesee ja paikkaa.

Vaatteet, jotka vahvistaisi mun siteitä maahan.

***

 

——

Kiinnostavaa kuunneltavaa vaatteista englanniksi: Rebecca Burgesin haastattelu hitaasta muodista ja paikallistalouksista. Yhdysvalloissa asuva Burges käytti vuoden ajan vain vaatteita, jotka oli valmistettu ja joiden kuidut oli tuotettu lähialueella.
https://craftsmanship.net/podcast/rebecca-burgess-on-slow-fashion-and-place-based-economies/

 

Pihlajan jäljet

 

Istun tiheikössä, joka varmaan metsänhoitosuunnitelmassa on kuusitaimikko. Istun nuorten pihlajien ja koivujen luomassa miellyttävässä varjossa. On tuulta ja aurinkoa niin, etteivät hyttyset kiusaa pahemmin. Vain yksi paarma kiertelee päätäni.

Istun männyn rungolla, joka on tuulen kaatama. Ei kantoa, vaan puu on kaatunut kallistaen juurakkonsa kohti taivasta. Jätettiinkö tämä mänty hakkuussa säästöpuuksi? Kaatuiko se kuten niin monet jäätyään yksin seisomaan korkealle rinteeseen tuulten armoille? Tämä tuulenkaatama mänty ja toisten kannot ovat jälkiä edellisestä sukupolvesta. Männyn runko tuntuu jalkojani vasten lämpimältä, sen laaja, kaareva muoto mukavalta istuinluihin.

Pyydän nuorelta pihlajalta luvan ennen, kuin kerään siitä lehtiä. Olen hetken pihlajan kanssa. Tiedän, että se luultavasti kaadetaan ennen, kuin se ehtii kovin suureksi, raivataan matalaksi ettei se varjosta kuusten kasvua.

Poimin pihlajasta lehtiä, yritän valita niitä, joissa on reikiä tai jotka ovat käpristyneitä reunoilta. Värjäämiseen käyvät vähän kärsineetkin lehdet hyvin.

Kuivuneen kuivatusojan pehmeässä pohjassa on hirven jälki. Ajattelen hirviä, jotka käyvät täällä syömässä. Täällä on paljon nuoria lehtipuita, joiden oksat ovat hirvien ulottuvissa. Kesäisin ne syövät lehtiä ja talvisin kuorta latvoista, jotka jäävät lumen päälle. Läheltä ajaa auto ohi. Sen matkustajat eivät näe minua, niin kuin eivät näe hirviäkään, jotka käyvät täällä syömässä. Pienet koivut ja pihlajat täydessä lehdessään antavat rauhoittavan suojan.

Aion kaataa yhden pihlajan ja käyttää sen kuorta kankaan värjäykseen. Nämä ovat vielä niin hoikkia, että se käy puukolla.

Kevätvirtaa

Pitäisi kirjoittaa poliittisia asioita, monta tekstiä odottaa kirjoittamista, mutta haluaisin vain sukeltaa viileään kesäiseen veteen, lämpimien kallioiden välissä mustikkain kypsyessä. Lekottelisin tuolla kallioilla hiljaisuus ja tuuli korvissani tuntisin tuulen koko ihollani korvillani nenälläni kesä eikä tarvitse eristystä.

Vauva ei ole tässä tekstissä minulla on sisäisiä maailmoita joissa se ei ole vaikka onkin iholla muuten. Haluan sukeltaa kirjoittamiseen virtautua kellua virrassa olla sanoissa liikkeessä. Miten kieli onkaan liikettä se on ihme kirjoitan kuin tanssia tai kangasta puissa. Olen kylmän varjoisan veteni äärellä eikä se ole minun vaan maan maiseman paikan maaston jossa olen. Kun lumi sulaa voin kulkea kauas reistaavilla polvillani kaukaisuuteen sen puron varteen pienen putouksen rantaan ja kaivan paljain käsin maasta koiranputken juuria.

Viileässä metsässä oksat kävyt pistelevät jalkoihin mutta en halua kenkiä väliimme, haluan olla iho sinua vasten sääreni tulevat naarmuihin ja hame repeää oksaan, hame on loppuun hiutunut ja rakastan sitä leveää siinä voi samota ja kiivetä puihinkin jos uskaltaisi.

Elämäni olisi aistivoimaisempaa; käsitöitä, ulkona olemista ja liikettä kuten vauvanhoito, ruumis ääreensä laskien täynnä merkitystä varvasta myöten joka pitää minut pystyssä vauva sylissäni. Liikettä on niin paljon nyt, silti haluan vielä enemmän, vielä erilaisempaa useampaa liikettä tanssimisen maastossa kulkemisen loimen luomisen liikettä. Taivutan selkäni taakse ja tavoitan sormilla lattiaa ja kaipaan taipuisampia jäntevämpiä aikoja.

Tuon tahdeissa elän, noissa ajoissa elän

Haluan tarkkailla ja tutkiskella, haluan tunnustella kaiken alla vaikuttavia kudoksia, yhteyksiä, sidoksia, rakenteita. Tunnustella ja tiedustella, mikä pitää maailmaa koossa. Siksi teen käsitöitä. Ne on meidän kulttuurissa vanhempaa kerrosta kuin kirjallinen perinne, niissä näkyy miten olemme eläneet, keiden kanssa, miten olemme nuo suhteet ymmärtäneet. Opettele paikallisia kankaiden sidoksia niin ymmärrät, miten täällä asuneet ihmiset ovat aikojen kuluessa käsittäneet maailman rakenteita.

Tuntoaistini on herkkä. Tunnustelen kämmenilläni puiden kudoksia. Punoessani käsiini tarttuu tietoa risuista, kaisloista ja muinaisista työtavoista. Kuulostelen sitä kaikkea. Painan kaiken sydämmeeni ja tutkiskelen sitä. En ole kärsimätön, jaksan kuunnella pitkään polveilevia tarinoita joita maa minulle kertoo. En ole kärsimätön, mutta työskentelen jatkuvasti, joka päivä. Minun on sitouduttava jotta minulle kerrotaan. Paikkoihin, työskentelyyn, työtapoihin. Omalla hiljaisella tavallani kuuntelen joka päivä, työskentelen sitkeästi joka päivä.

HITAUDESTA JA NOPEUDESTA

Yhteiskunnan pitää muuttua, ja tarvitaan poliitiikkaa, suoraa toimintaa, mobilisoimista ja vaikuttamista. Mutta se maailma, mihin halutaan päästä se on hidasta. Ei pelkästään hidasta vaan polyrytmistä, siinä eletään monissa ajoissa, auringon ja kuun ajoissa, sulamisvesien, leivinuunien ajoissa, kasvukauden ja ruuan säilymisen ajoissa, käsin kirjomisen, tekstiilien kulumisen ja paikkaamisen ajoissa, hapanleipätaikinan ja itujen itämisen ajoissa.

Alan jo nyt. Teen hitaita asioita. Aion tehdä niitä vuosikymmeniä. Hitaita asioita ja toisenlaisia, nopeampia. Monet ei huomaa mun tekemiä juttuja. Ne on hitaita eikä ne oo netissä. Sairauden aika, vauvan aika, vanhan ihmisen aika. Mä elän niissä.

ELÄMÄN RAKENTEESTA

Elämällä on aina joku rakenne, sidos. Oon elelly niin kauan pellossa, en oo ollut töissä enkä koulussa. Sitä usein miettii, että mikä se mun elämässä vois olla se rakenne, kun se ei ole työajan tuoma rytmi, eikä koulusuoritusten rakenteistama työskentely. En tarkoita nyt pelkästään päivärytmiä tässä, vaikka sekin liittyy asiaan. Tarkoitan sellaista rytmin, rakenteen, sidoksen tuntua elämässä. Että asiat on kohdallaan, asioilla on aikansa ja paikkansa. Sellaista oon ettinyt itselleni, ja aina välillä (aika usein) joku tarjoaa ratkaisuksi töihin menemistä. Se ratkaisu ei sovi mulle. Voisin mennä töihin saadakseni rahaa, statusta tai päästäkseni joskus lääkäriin ilman että täytyy suoriutua terveysaseman esteradasta, mutta en halua mennä töihin siksi, että palkkatyö antaisi rakenteen mun elämälle.

Mistä se rytmi, rakenne tai sidos tulee? Mä ajattelen, että se tulee suhteista. Elämä on suhteissa olemista. Suuntia. Ajantahteja, syklejä. Tunnelmalaatuja, värejä, värähtelyjä. Olla vaikkapa toisen ihmisen tai puun kanssa. Se on ruumiillista kanssakäymistä, aistein, huomion suuntaamista. Se on meidän ruumiiden suhteet tilassa, se on rytmejä, minun ja hänen rytmejä ja meidän vuorovaikutuksen rytmejä.

Sitä tarvitsee malleja elämälleen, malleja miten kokea suhteet, rytmit ja syklisyydet. Pitäisi keksiä esimerkki. Pitää olla jotain tunnistettavaa. Luen lehdestä, millaisia aamurutiineja ihmisillä on ja tunnistan: Minäkin juon aamulla kahvia ja katson ulos ikkunasta. Hetkelle syntyy merkitys ja oma paikka.

Oon etsinyt elämälleni sidosta, rakennetta instituutioiden ulkopuolella, eikä se oo helppoa. En halua nyt kertoa kaikista tavoista, joilla valtio yrittää saada mut tuntemaan että mun elämä on epäkelpoa ja kaikki mun oma merkityksetöntä jos se ei tuota jotain, mitä kapitalismi tunnistaa ja voi käyttää hyväkseen.

Se ei oo helppoa, koska suuri osa mua ympäröivistä ihmisistä on tiiviisti mukana instituutioiden rytmissä, ja yhteisöjä niiden ulkopuolella on vaikea löytää. Yhteisöjä, joissa on tarpeeksi tilaa, orgaanista liikettä, suhteita eri suuntiin eikä vain pientä rakoa lounastauolla työttömälle kaverille.

Oon katsellut maailmaa sillä silmällä. Millaisia rakenteita on?

Oon katsonut puita. Miten niiden oksat asettuu, miten runko? Kauan olin sairaana, ja mun keuhkot oli kipeät. Oli talvi ja katselin puiden oksistoja. Miten sitä osaisi olla?

Puiden oksilla on oma rytmi, oma meininki. Ne osaa olla kysymättä keneltäkään. Mäkin haluaisin osata.

Oon käynyt retkillä valtion puistoissa. Joissain niistä on jäljellä vanhoja puita. Ikihonkia. Ne puuttuu mun lähiympäristöstä kokonaan. Rakastan monia pihapuita, ja oon myös kiintynyt moniin kaupunkimetsiin ja hiukan iäkkäämpiin talousmetsäkuusikoihin, mutta kun joskus pääsee viettämään aikaa luonnontilaisemmassa metsässä, niin tajuaa että elämästä puuttuu jotain. Puuttuu monimuotoisuutta, suhteita, vaiheita. Puuttuu tietoa, puuttuu mahdollisuuksia.

Myös pinnat on tärkeitä, oon alkanut tajuta sitä. Oon kutojana vasta aloittelija, mutta tiedän, että tietystä sidoksesta tulee tietty pinta. Tunnustele kankaan pintaa, ja tunnet kutojan kädenjäljen.

Mitä meille on tapahtunut? Haluan vaalia sitä kaunista hyvää mahdollista mitä on. Mutta voiko ymmärtää rakentamista, rakennetta ilman tietoa siitä, miten kolonialismi ja kapitalismiin työntäminen on tapahtunut meille? Millaista väkivaltaa meille on tehty sukupolvien saatossa.

Miten rytmimme on murrettu että meistä tulisi luotettavaa työvoimaa. Miten suhteemme maahan ja henkisyyteemme on murrettu, että maanomistus voitaisiin taata luotettavasti.

Ymmärtää elämän rakennetta ja vastarintaa. Mulla on syviä traumoja valtion rakenteista, enkä pysty kirjoittamaan niistä. En jaksa kirjoittaa vihaisesti. Mutta haluan että tiedätte:

Sitoutua puiden ja maan rytmiin, kuunnella ja ymmärtää rakenteita ja sidoksia valtion ja kapitalismin ulkopuolella – se on vastarintaa, se on vaarallista. Ja vaikka haluan kirjoittaa lempeästi, kaikkea hyvää vaalien, se on taistelua. Mä en unohda sitä. Jos joskus unohdan hetkeksi, niin valtakoneisto muistuttaa. Haluan että tekin muistatte.

SUORAT PUUT

Mä uskon, että jos meillä olisi enemmän luonnontilaisia metsiä ja vanhoja puita, ei odotettais niin helposti ihmisruumiiltakaan tiettyyn malliin sopimista. Tai että jos joskus pääsee metsään jossa on oikeesti vanhoja puita, niin ne on niin upeita ja vaihtelevan muotoisia ja moninaisia. Niistä on ehkä kuollut oksa, tai katkennut latva, tai repeytynyt kaarna, ja sitten ne on jatkaneet kasvua seuraavat kolkyt tai sata tai kaksataa vuotta. Ne mutkat ja vänkyrät ja haavakohdat ja koukut ja kuivuneet oksat. Puhumattakaan kuolleista tai kuolevista puista, kaikki eri vaiheissa kuolemassa, lahoamassa, kaatuneina pystyssä keskeltä katkenneina tai juurineen kaatuneina, juurakot monen metrin korkeuteen kohoten. Uljaat kelot.

Hoidetut talousmetsät, puistot ja pihat, alle satavuotiaina kaadetut puustot, raivatut lepiköt, ne tekee meistä yksioikoisia. Sama pätee tähtiin. Tähdet voisi opastaa meitä, jos me vaan keinovaloilta nähtäis ne. Kun taivaan loputtoman monimutkaisesta ja aina suuntaansa muuttavasta kuviostosta katoaa meidän näkymättömiin puolet, niin aletaan ymmärtää maailmaa yksinkertaistettuna, rytmistä puuttuu muuntelumahdollisuuksia, ja taivaalta tähtiä joiden välisistä suhteista ja suunnista maan suhteen voitais oppia tapoja olla. Sehän sopii kapitalismille. Se haluaisi, että koetaan maailma mekanistisena palikkaversiona, jossa ainoan oikean rytmin tarjoaa keskusjohtoinen kello ja standardoitu kalenteri.

Kun olin sairaana, mun keuhkot unohti, miten ne voisi olla. Ne oli niin järkyttyneet ja heijasti mun runneltua ruumista. Mulle oli tehty väkivaltaa, enkä uskonut, että voisin vielä joskus olla terveempi. Yksi koivu, joka kasvoi puron rannalla, auttoi mua. Oli talvi, ja sairaudesta huolimatta jaksoin juuri ja juuri purolle saakka. Puro oli jäässä, mutta katsoin koivua, joka antoi mun olla siinä, se koivu oli mun kanssa. Katsoin koivun latvusta, sitä miten sen oksat asettui, ja tunsin miten mun keuhkot sai siitä voimaa ja parantavaa tietoa: Näin voi olla. On tilaa, etäisyyttä ja silti kudos, kuvio. Huokoinen, hengittävä mutta kiinteä ja selkeä tila. Oon niin kiitollinen sille koivulle. Käyn edelleen välillä tervehtimässä sitä ja kiittämässä.

Mietin, miten paljon mulla on puilta opittavaa siitä, miten täällä maan päällä olllaan. Ja mitä tiedolle tarkoittaa, että mun elinpiiristä puuttuu melkein kokonaan vanhat puut, ja oudon malliset, vänkyrät, latvasta lahot tai kaksilatvaiset puut. Sitä menee joskus valtion puistoon katselemaan: Tällaista voisi olla. Tällaista pitäisi olla. Tällasta mä tarviisin. Vanhojen kuuluisi olla meidän kanssa.

RYTMIEN YLTÄKYLLÄISYYS

Oon yrittänyt miettiä, mikä antaisi elämälleni rytmin. Se on tuntunut vaikealta, ja että kapitalismin ulkopuolella on niin vähän rakenteita. Mutta sitten huomasin: Maailmahan on täynnä rytmejä! Mun ruumis on täynnä rytmejä! Mä en elä rytmikatveessa, vaikka en oo töissä tai koulussa enkä edes tapaa joka päivä ketään ihmisiä. Mä elän maailmassa, joka pursuaa ja tuhlailee rytmejä, jotka liittyy toisiinsa loputtomilla mutkikkailla tavoilla, jotka voin aistia lantiossani ja selkärangassani, näköpiirini laitamilla ja sormenpäissäni, jos annan jäsenteni levätä ja tuntea.

Tajusin, miten upea rytmien kokoelma mun syklinen hormonikierto on. Ja miten se on vuorovaikutuksessa ympäristön ja mun läheisten ihmisten kanssa.

(Haluan myös tässä kohtaa sanoa, että mun hormonitilanne on tällainen syklinen estrogeeni-progesteroni &muut hormoonit -juttu ja tuntuu tällä hetkellä itelle merkitykselliseltä tutkia miten koen sen, ja mun mielestä kaikki muut hormonitilanteet on yhtä arvokkaita ja ihmisten kokemukset niistä voi olla yhtä merkityksellisiä. Tai jos ei koe omaa sukupuolihormonitilannettaan mitenkään merkitykselliseksi kokemukseksi elämässään, niin se on myös mun mielestä validi kokemus. Ja jos haluaa tai tarvitsee jotain muuta hormonitilannetta ja hormonihoitoja, niin kaikilla on niihin oikeus. Kaikkien hormonitilanteet, -kokemukset ja -tarpeet on mun mielestä tärkeitä, arvokkaita ja oikeita.)

Mun ruumis on täynnä muitakin rytmejä. Vaikko väsymyksen, levon ja levänneisyyden rytmejä. Väsymys ja lepo ei oo jotain, mistä pitäisi päästä eroon tai rajoittaa, vaan ne kuuluu tähän juttuun, tähän universumin loputtomaan rytmien ja syklien verkostoon.

Ja on talojen rapistumisen ja kunnostamisen rytmi. Se tuntuu kyllä riesalta, ja talon kunnossapitäminen voi olla tosi työlästä. Mutta se tarkoittaa, ettei asuta eristyksissä muun maailman ajoista. Eletään lahoamisen, hajoamisen, maan liikahdusten kanssa. Talojen ylläpidossa tuntuu niin erityyppisiä rytmejä: Vuodenaikojen, vuosikymmenten, jopa vuosisatojen syklejä.

Maailma on täynnä rytmejä, joiden sykkeessä ja tanssissa mä oon mukana joka solullani, hormonillani ja aiheenvaihduntaprosessillani.

Elän maailmassa, jossa on niin monta hidasta, nopeaa ja vaihtuvaa rytmiä ja niiden vuorovaikutus ja yhteinen verkko on jotain missä on niin ihanaa olla, kellua, aistia, elää mukana.

Tuulet, vedenkierto, vuodenajat, vuorokaudet.

Kuunkierto, kukkiminen, siementen kypsyminen. Papujen likoaminen.

Lahoaminen, ruostuminen, pikkulinnun pyrähdys, joutsenen siiven isku,

pentujen kasvaminen.

Kuukautisten alkaminen ja vaihdevuodet.

Surunauhan valmistus, kuluminen ja katkeaminen.

Uni, herääminen, lepo. Nukahtaminen, torkkuminen, nokoset.

Ruokaperäset.

Olin kadottanut veneeni

Esitys 7.9.2019 Maailmantuskafestivaaleilla

 


Iivu Salminen:

OLIN KADOTTANUT VENEENI

Kuinka olla suhteessa maahan, joka on taloudellisen hyödyntämisen vahingoittamaa?

Kuinka olla surun kanssa, jota vahingoittuneessa maastossa kulkeminen synnyttää?

Kuinka olla maan kanssa kaikesta huolimatta?

Esityksen lähtökohta on maastossa kulkeminen. Paikoissa, joissa harvoin tulee ketään vastaan: metsänhoitokuvioiden pilkkomissa talousmetsissä, kalliolouhoksilla, hylätyillä hiekkakuopilla. Näistä kulkemisista on syntynyt tekstiä ja liikettä sekä reiteiltä kerätyistä kasveista painuneita värjäysjälkiä tekstiileihin.


 

Aika: Lauantaina 7.9.2019 klo 18.00
Paikka: Baari Vakiopaine, teatteritila kellarikerroksessa   (Kauppakatu 6, Jyväskylä)
Kesto: n. 20 minuuttia
Esitys on ilmainen.

Ethän valokuvaa tai videokuvaa esityksen aikana.

Lisätietoja: lepikko (at) riseup.net