Hakkuuaukko tai matala taimikko rinteessä avaa näköalan. Seison vaaran laella paljain päin ja huikaistun kauneudesta. Samaan aikaan metsätalouden jäljet raastavat sydäntä. Jäljet, jotka ovat nähtävissä joka puolella maisemaa.
Tag Archives: Maankäyttö
Pihlajan jäljet
Istun tiheikössä, joka varmaan metsänhoitosuunnitelmassa on kuusitaimikko. Istun nuorten pihlajien ja koivujen luomassa miellyttävässä varjossa. On tuulta ja aurinkoa niin, etteivät hyttyset kiusaa pahemmin. Vain yksi paarma kiertelee päätäni.
Istun männyn rungolla, joka on tuulen kaatama. Ei kantoa, vaan puu on kaatunut kallistaen juurakkonsa kohti taivasta. Jätettiinkö tämä mänty hakkuussa säästöpuuksi? Kaatuiko se kuten niin monet jäätyään yksin seisomaan korkealle rinteeseen tuulten armoille? Tämä tuulenkaatama mänty ja toisten kannot ovat jälkiä edellisestä sukupolvesta. Männyn runko tuntuu jalkojani vasten lämpimältä, sen laaja, kaareva muoto mukavalta istuinluihin.
Pyydän nuorelta pihlajalta luvan ennen, kuin kerään siitä lehtiä. Olen hetken pihlajan kanssa. Tiedän, että se luultavasti kaadetaan ennen, kuin se ehtii kovin suureksi, raivataan matalaksi ettei se varjosta kuusten kasvua.
Poimin pihlajasta lehtiä, yritän valita niitä, joissa on reikiä tai jotka ovat käpristyneitä reunoilta. Värjäämiseen käyvät vähän kärsineetkin lehdet hyvin.
Kuivuneen kuivatusojan pehmeässä pohjassa on hirven jälki. Ajattelen hirviä, jotka käyvät täällä syömässä. Täällä on paljon nuoria lehtipuita, joiden oksat ovat hirvien ulottuvissa. Kesäisin ne syövät lehtiä ja talvisin kuorta latvoista, jotka jäävät lumen päälle. Läheltä ajaa auto ohi. Sen matkustajat eivät näe minua, niin kuin eivät näe hirviäkään, jotka käyvät täällä syömässä. Pienet koivut ja pihlajat täydessä lehdessään antavat rauhoittavan suojan.
Aion kaataa yhden pihlajan ja käyttää sen kuorta kankaan värjäykseen. Nämä ovat vielä niin hoikkia, että se käy puukolla.
Näillä main (kolmas)
Rajapyykkejä talousmetsässä.
Haluatko kuulla uusista julkaisuista Lepikössä?
Laita sähköpostia osoitteeseen lepikko (at) riseup (piste) net, niin lähetän sinulle tiedon sähköpostiin kun julkaisen uuden tekstin.
(En käytä ainakaan toistaiseksi sosiaalista mediaa, koska suosituimmat sivustot eivät kunnioita ihmisten yksityisyyttä ja keräävät ihmisistä ja meidän sosiaalisista suhteistamme valtavia määriä tietoa ilman suostumustamme)
Fossiilikapitalismin jälkeen haimme toisemme kyytiin
Oli päiviä, joina emme päässeet lähtemään, vaikka olisimme sitä toivoneet. Käteni kuljetti kynää paperilla ja meitä maiseman halki. Halusin kirjoitaa maisemaan huolenpidosta, toisen rajojen syvästä kunnioituksesta. Halusin kirjoittaa siitä, kuinka kuljimme yhdessä eri tavoin sairaiden ja eri tavalla liikkumaan pystyvien kanssa. Kuinka liikumme yli maiden tavalla, joka ei ole ableistinen? Harvat pystyvät liikkumaan kuten minä nyt, kun olen parempana: Jalan, pyörällä, harvenevalla bussiverkostolla.
Halusin kirjoittaa maisemaan sen, miten liikumme fossiilikapitalismin jälkeen kaikki yhdessä.* Tarvitsemme sähköä hisseihin, koska kerrostaloissa asutaan yhä. Tarvitsemme sähköä esteettömiin juniin ja sähköpyörätuoleihin. Tarvitsemme polttoainetta bussiliikenteeseen, joka ehtii kiertää myös autottoman ihmisen mökin kautta ja auttaa hänet kyytiin. Ei ehkä voi olla pikavuoroja. Ei ainakana niin kuin nyt, että suurin osa maaseudun halki kiitävistä busseista on pikavuoroja, jotka syöksyvät mottoritietä suuresta kaupungista toiseen. Kuinka pääsee moottoritien varteen viidenkymmenen kilometrin välein sijaitseville pikavuoropysäkeille?
Haluan kirjoittaa meidät kaikki maisemaan. Uskon, että fossiilikapitalismin jälkeen useammat asuvat maaseudulla. Jotkut valitsevat jäädä kaupunkeihin, mutta kun öljyä eikä väkilannoitteita ole, suurempi osa energiasta ja ruuasta täytyy tuottaa paikallisesti eikä sitä mahdu tekemään väkitiheissä kaupungeissa.
Kuinka liikumme kaikki maalla ja vesillä? Halusin kirjoittaa maisemaan meidät kaikki, meidät kaikki joilla on liikuntavammoja tai jotka eivät psyykkisten vammojen tai oireiden takia pysty kulkemaan yksin. Haluan kirjoittaa huolenpidosta. Siitä, kuinka tulemme toistemme luo vaikka pitkienkin taipaleiden takaa, jotta voimme keittää toisillemme ruokaa kun sitä tarvitaan.
Emme voi jättää ihmisiä jälkeen, koska meidän talossa on portaat, biokaasuautoon ei mahdu pyörätuolia tai bussi on esteellinen. Me rakennamme talvipakkasilla pyörätuoliramppeja ja sulan maan aikaan esteettömiä kompostivessoja**. Me ajamme perheautoa, jonka takakonttiin mahtuu lastenrattaat, rollaattori tai pyörätuoli. Me liikumme silloin, kun kaikki tuntevat olonsa tarpeeksi levänneeksi matkustamiseen.
Viittaukset
* Vuosia sitten luin Mia Mignuksen Leaving Evidence -blogista tämän tekstin. Ajatus yhdessä liikkumisesta on jäänyt mieleeni.
** Hesperian HealthWikin sivu, jossa on vinkkejä esteettömämmän ulkovessan rakentamiseen.
Sisältövaroitus: Cis-normatiivisuus. Samalla sivulla puhutaan myös sukupuolirooleista liittyen siihen, minkälaisia vessoja ihmiset tarvitsee, ja siinä oletetaan että kaikki ihmiset ovat cis-sukupuolisia. Sukupuoli-osuus on sivulla ensin, alimpana sivulla esteettömyydestä.
Haluatko kuulla uusista julkaisuista Lepikössä?
Laita sähköpostia osoitteeseen lepikko (at) riseup.net, niin lähetän sinulle tiedon sähköpostiin kun julkaisen uuden tekstin.
(En käytä ainakaan toistaiseksi sosiaalista mediaa, koska suosituimmat sivustot eivät kunnioita ihmisten yksityisyyttä ja keräävät ihmisistä ja meidän sosiaalisista suhteistamme valtavia määriä tietoa ilman suostumustamme)
Totuuksia maasta ja ableismista
TOTUUKSIA MAASTA
1. Keski-Suomi oli saamelaisten ja ehkä suomalaisten metsästäjä-keräilijöiden asuttamaa maata ainakin vielä 1500-luvulla. Ruotsin kruunu ja suomalaiset ovat kolonisoineet nämä alueet sen jälkeen.
2. Suomen valtio kolonisoi jatkuvasti alkuperäiskansaa, saamelaisia. Tämä kolonisaatio vaikuttaa myös minuun suomalaisena ihmisenä, ja haluan tutkia lisää sitä, mitä se merkitsee henkilökohtaiselle maasuhteelleni.
3. Saamenmaalla Suomen valtio omistaa 90 prosenttia maista. Suomen valtio ei ole vieläkään ratifioinut kansainvälisen työjärjestön ILO196-sopimusta, joka takaisi alkuperäiskansalle oikeuden vaikuttaa maidensa käyttöön. Metsähallitus harjoittaa Saamenmaalla agressiivista metsänhoitoa, ja hakkaa edelleen myös vanhoja aarnimetsiä, joista on jäljellä vain rippeitä.
4. Valtio käyttää kansallispuistoja lieventämään ihmisten reaktioita väkivaltaiseen metsän-, soiden ja maankäyttöön. Kansallispuistojen kävijämäärät ovat kasvaneet viime vuosina, ja Metsähallitus on lakannut ylläpitämästä useita pieniä retkeilykohteita, jotka sijaitsevat ei-suojelluilla Metsähallituksen mailla. Kun ihmiset liikkuvat vähemmän Metsähallituksen talousmetsissä (joista osaa kutsutaan virkistys- ja monikäyttömetsiksi), ja enemmän kansallipuistoissa, voidaan säilyttää illuusio valtion vastuullisesta metsienkäytöstä.
TOTUUKSIA ABLEISMISTA
1. Haluaisin niin kovasti, että voitais elää normaalia elämää, että kiellän sun sairauden. Se on väkivaltaista. Kiellän osan sinua. Haluan, ettei se olisi olemassa. Se on väärin.
2. Ableismissa ja kansallispuistoissa on jotain samaa.
Kapitalismi sanoo: Älä käytä vapaa-aikaasi sairaan ystävän luona vierailemiseen.
Kapitalismi sanoo: Älä käytä vapaa-aikaasi tuhon jäljissä kulkemiseen.
Se ei lisää hyvinvointiasi yhtään niin tehokkaasti kuin valtion kauniissa puistossa retkeily.
Se ei uusinna työkykyäsi yhtään niin tehokkaasti, kuin hyvinvoivan ja työkykyisen ystävän luona vieraileminen.
Haluatko kuulla uusista postauksista Lepikköön?
Laita sähköpostia osoitteeseen lepikko (at) riseup.net, niin lähetän sinulle tiedon sähköpostiin kun julkaisen uuden tekstin.
(En käytä ainakaan toistaiseksi sosiaalista mediaa, koska suosituimmat sivustot eivät kunnioita ihmisten yksityisyyttä ja keräävät ihmisistä ja meidän sosiaalisista suhteistamme valtavia määriä tietoa epäeettisiin tarkoituksiin)
Näillä main (toinen)
Harvennettua taimikkoa Keski-Suomessa
Olin kadottanut veneeni
Esitys 7.9.2019 Maailmantuskafestivaaleilla
Iivu Salminen:
OLIN KADOTTANUT VENEENI
Kuinka olla suhteessa maahan, joka on taloudellisen hyödyntämisen vahingoittamaa?
Kuinka olla surun kanssa, jota vahingoittuneessa maastossa kulkeminen synnyttää?
Kuinka olla maan kanssa kaikesta huolimatta?
Esityksen lähtökohta on maastossa kulkeminen. Paikoissa, joissa harvoin tulee ketään vastaan: metsänhoitokuvioiden pilkkomissa talousmetsissä, kalliolouhoksilla, hylätyillä hiekkakuopilla. Näistä kulkemisista on syntynyt tekstiä ja liikettä sekä reiteiltä kerätyistä kasveista painuneita värjäysjälkiä tekstiileihin.
Aika: Lauantaina 7.9.2019 klo 18.00
Paikka: Baari Vakiopaine, teatteritila kellarikerroksessa (Kauppakatu 6, Jyväskylä)
Kesto: n. 20 minuuttia
Esitys on ilmainen.
Ethän valokuvaa tai videokuvaa esityksen aikana.
Lisätietoja: lepikko (at) riseup.net
Olla maan kanssa
Ajattelin, et puhuisin maasta, siitä miten yritän luoda suhdetta maahan.
Kulkemalla maastossa, katsomalla miten mäet kulkee, miten rinteet, kuinka järvet asettuu niiden väliin. Mistä purot laskeutuu.
Luoda suhdetta maastoon, jossa on paljon tuhon jälkiä.
Purossa on kaunis putous metsänhoitokuvioiden rajalla.
Vaara, josta toinen puoli on kalju.
Rentukoiden kulta ojitusojan rannalla.
Kymmeniä kilometrejä ojitettua suonpohjaa, jossa kasvaa kitukasvuisia mäntyjä riveissä.
Tämä on kuitenkin minun maani.
Se muuttaa mua paljon, se että alan suhteeseen maan kanssa. Ennen kuljin lähinnä kaupunkimetsissä ja kansallispuistoissa. Ehkä halusinkin olla tietämättä, miltä muualla näyttää.
Avautuminen surulle kaikesta tuhosta, jo tapahtuneesta ja pian tulevasta. Avautuminen maalle, maailmalle. Tässä mä oon, maan päällä ja oon suoraan tekemisissä sen kanssa, kärsin sen kanssa siitä mitä sille tapahtuu. Ja sitten myös – näen miten se mahdollistaa munkin elämän, täällä kasvaa edelleen, edelleen on vahvaa maata, edelleen aurinko lämmittää kalliota.
Suorempi tapa olla maailmassa.
Valtion puistossa retkeillessä katsoin kauas ja mietin, mitä kauheaa rajojen ulkopuolella on. Enää ei tarvitse arvailla. Tiedän, miltä mun maa näyttää, oon mun maalla, kuljen siellä, en oo vain etäältä huolissani.
Me ollaan yhdessä.
Näillä main
Säästöpuuryhmä taimikossa Keski-Suomessa
Säästömäntyjä nuorten taimien keskellä.
Vääräjärventie
Vääräjärvi ei ole Vääräjärventien varressa, tai ainakaan järveä ei näy tielle.
Vääräjärventie on seutukunnan masentavin tie. Sen varrella ei asu ketään, vaan se palvelee ainoastaan metsäteollisuutta. Siitä ei risteä mökkipolkuja vaan metsäutoteitä. Tien kummassakin päässä on keväisin tukkipinoja. Tämä seutu ei ole elämistä varten, se on raaka-aineen tuottamista ja eristämistä varten. Tiestö on rakennettu niin, että joka kolkasta saadaan vietyä mahdollisimman paljon ja nopeasti raaka-ainetta pois, että kenenkään ei tarvitsisi hukata alueella aikaa ekä sinne jäisi mitään, minkä voi viedä poiskin.
Mutta Vääräjärventiellä ei kasva kunnollista tehometsää, koska se on ojitettua suonpohjaa. Vielä 1960-luvulla siellä käytiin hillassa ja karpalossa. Nyt ojat juoksuttavat vettä puroihin, kartasta näkee ojien viivastot. Kilometri kilometrin jälkeen kitukasvuista männikköä, kuvionrajoja ei erota kun puut eivät koskaan kasva sen suuremmiksi. Paitsi tietysti hakkuuaukot ja taimikot erottuvat.
Pysähdyn katsomaan ojaa, joka etenee kohtisuoraan tietä kohti. Sen kummankin puolen kapeat männyt kasvavat riveissä. Ojan reunalta minua katsoo kettu. Olen hämmästynyt: Että joku voi elää ja menestyä täällä.
Tie mutkittelee maastonmuotojen mukaan, mutta oja jyrää kohtisuoraan tietä kohti. Ojan kummankin puolen kapeat männyt seisovat riveissään. Tien varteen on jätetty yksi vanha koivu, se on pienen nyppylän päällä ja tuntuu tuovan terveiset siltä ajalta, jolloin kallionsaarekkeet kohosivat suon keskeltä. Se koivu on ainoa merkki siitä, että raaka-aineen kaatajat ja kuljettajat ovat olleet ihmisiä. Joku on ajatellut, että joku toinen ihminen, kenties joskus kulkee tätä tietä pitkin ja silloin tämäkin voi ilahtua tästä koivusta kuten hän itsekin ilahtui.