Category Archives: Maastossa

Olla maan kanssa

Ajattelin, et puhuisin maasta, siitä miten yritän luoda suhdetta maahan.

Kulkemalla maastossa, katsomalla miten mäet kulkee, miten rinteet, kuinka järvet asettuu niiden väliin. Mistä purot laskeutuu.

Luoda suhdetta maastoon, jossa on paljon tuhon jälkiä.

Purossa on kaunis putous metsänhoitokuvioiden rajalla.

Vaara, josta toinen puoli on kalju.

Rentukoiden kulta ojitusojan rannalla.

Kymmeniä kilometrejä ojitettua suonpohjaa, jossa kasvaa kitukasvuisia mäntyjä riveissä.

Tämä on kuitenkin minun maani.

Se muuttaa mua paljon, se että alan suhteeseen maan kanssa. Ennen kuljin lähinnä kaupunkimetsissä ja kansallispuistoissa. Ehkä halusinkin olla tietämättä, miltä muualla näyttää.

Avautuminen surulle kaikesta tuhosta, jo tapahtuneesta ja pian tulevasta. Avautuminen maalle, maailmalle. Tässä mä oon, maan päällä ja oon suoraan tekemisissä sen kanssa, kärsin sen kanssa siitä mitä sille tapahtuu. Ja sitten myös – näen miten se mahdollistaa munkin elämän, täällä kasvaa edelleen, edelleen on vahvaa maata, edelleen aurinko lämmittää kalliota.

Suorempi tapa olla maailmassa.

Valtion puistossa retkeillessä katsoin kauas ja mietin, mitä kauheaa rajojen ulkopuolella on. Enää ei tarvitse arvailla. Tiedän, miltä mun maa näyttää, oon mun maalla, kuljen siellä, en oo vain etäältä huolissani.

Me ollaan yhdessä.

Vääräjärventie

Vääräjärvi ei ole Vääräjärventien varressa, tai ainakaan järveä ei näy tielle.
Vääräjärventie on seutukunnan masentavin tie. Sen varrella ei asu ketään, vaan se palvelee ainoastaan metsäteollisuutta. Siitä ei risteä mökkipolkuja vaan metsäutoteitä. Tien kummassakin päässä on keväisin tukkipinoja. Tämä seutu ei ole elämistä varten, se on raaka-aineen tuottamista ja eristämistä varten. Tiestö on rakennettu niin, että joka kolkasta saadaan vietyä mahdollisimman paljon ja nopeasti raaka-ainetta pois, että kenenkään ei tarvitsisi hukata alueella aikaa ekä sinne jäisi mitään, minkä voi viedä poiskin.

Mutta Vääräjärventiellä ei kasva kunnollista tehometsää, koska se on ojitettua suonpohjaa. Vielä 1960-luvulla siellä käytiin hillassa ja karpalossa. Nyt ojat juoksuttavat vettä puroihin, kartasta näkee ojien viivastot. Kilometri kilometrin jälkeen kitukasvuista männikköä, kuvionrajoja ei erota kun puut eivät koskaan kasva sen suuremmiksi. Paitsi tietysti hakkuuaukot ja taimikot erottuvat.

Pysähdyn katsomaan ojaa, joka etenee kohtisuoraan tietä kohti. Sen kummankin puolen kapeat männyt kasvavat riveissä. Ojan reunalta minua katsoo kettu. Olen hämmästynyt: Että joku voi elää ja menestyä täällä.

Tie mutkittelee maastonmuotojen mukaan, mutta oja jyrää kohtisuoraan tietä kohti. Ojan kummankin puolen kapeat männyt seisovat riveissään. Tien varteen on jätetty yksi vanha koivu, se on pienen nyppylän päällä ja tuntuu tuovan terveiset siltä ajalta, jolloin kallionsaarekkeet kohosivat suon keskeltä. Se koivu on ainoa merkki siitä, että raaka-aineen kaatajat ja kuljettajat ovat olleet ihmisiä. Joku on ajatellut, että joku toinen ihminen, kenties joskus kulkee tätä tietä pitkin ja silloin tämäkin voi ilahtua tästä koivusta kuten hän itsekin ilahtui.