Ajattelin, et puhuisin maasta, siitä miten yritän luoda suhdetta maahan.

Kulkemalla maastossa, katsomalla miten mäet kulkee, miten rinteet, kuinka järvet asettuu niiden väliin. Mistä purot laskeutuu.

Luoda suhdetta maastoon, jossa on paljon tuhon jälkiä.

Purossa on kaunis putous metsänhoitokuvioiden rajalla.

Vaara, josta toinen puoli on kalju.

Rentukoiden kulta ojitusojan rannalla.

Kymmeniä kilometrejä ojitettua suonpohjaa, jossa kasvaa kitukasvuisia mäntyjä riveissä.

Tämä on kuitenkin minun maani.

Se muuttaa mua paljon, se että alan suhteeseen maan kanssa. Ennen kuljin lähinnä kaupunkimetsissä ja kansallispuistoissa. Ehkä halusinkin olla tietämättä, miltä muualla näyttää.

Avautuminen surulle kaikesta tuhosta, jo tapahtuneesta ja pian tulevasta. Avautuminen maalle, maailmalle. Tässä mä oon, maan päällä ja oon suoraan tekemisissä sen kanssa, kärsin sen kanssa siitä mitä sille tapahtuu. Ja sitten myös – näen miten se mahdollistaa munkin elämän, täällä kasvaa edelleen, edelleen on vahvaa maata, edelleen aurinko lämmittää kalliota.

Suorempi tapa olla maailmassa.

Valtion puistossa retkeillessä katsoin kauas ja mietin, mitä kauheaa rajojen ulkopuolella on. Enää ei tarvitse arvailla. Tiedän, miltä mun maa näyttää, oon mun maalla, kuljen siellä, en oo vain etäältä huolissani.

Me ollaan yhdessä.