Tag Archives: monisuhteisuus

General

Tuon tahdeissa elän, noissa ajoissa elän

3 Comments

Haluan tarkkailla ja tutkiskella, haluan tunnustella kaiken alla vaikuttavia kudoksia, yhteyksiä, sidoksia, rakenteita. Tunnustella ja tiedustella, mikä pitää maailmaa koossa. Siksi teen käsitöitä. Ne on meidän kulttuurissa vanhempaa kerrosta kuin kirjallinen perinne, niissä näkyy miten olemme eläneet, keiden kanssa, miten olemme nuo suhteet ymmärtäneet. Opettele paikallisia kankaiden sidoksia niin ymmärrät, miten täällä asuneet ihmiset ovat aikojen kuluessa käsittäneet maailman rakenteita.

Tuntoaistini on herkkä. Tunnustelen kämmenilläni puiden kudoksia. Punoessani käsiini tarttuu tietoa risuista, kaisloista ja muinaisista työtavoista. Kuulostelen sitä kaikkea. Painan kaiken sydämmeeni ja tutkiskelen sitä. En ole kärsimätön, jaksan kuunnella pitkään polveilevia tarinoita joita maa minulle kertoo. En ole kärsimätön, mutta työskentelen jatkuvasti, joka päivä. Minun on sitouduttava jotta minulle kerrotaan. Paikkoihin, työskentelyyn, työtapoihin. Omalla hiljaisella tavallani kuuntelen joka päivä, työskentelen sitkeästi joka päivä.

HITAUDESTA JA NOPEUDESTA

Yhteiskunnan pitää muuttua, ja tarvitaan poliitiikkaa, suoraa toimintaa, mobilisoimista ja vaikuttamista. Mutta se maailma, mihin halutaan päästä – se on hidasta. Ei pelkästään hidasta vaan polyrytmistä, siinä eletään monissa ajoissa, auringon ja kuun ajoissa, sulamisvesien, leivinuunien ajoissa, kasvukauden ja ruuan säilymisen ajoissa, käsin kirjomisen, tekstiilien kulumisen ja paikkaamisen ajoissa, hapanleipätaikinan ja itujen itämisen ajoissa.

Alan jo nyt. Teen hitaita asioita. Aion tehdä niitä vuosikymmeniä. Hitaita asioita ja toisenlaisia, nopeampia. Monet ei huomaa mun tekemiä juttuja. Ne on hitaita eikä ne oo netissä. Sairauden aika, vauvan aika, vanhan ihmisen aika. Mä elän niissä.

ELÄMÄN RAKENTEESTA

Elämällä on aina joku rakenne, sidos. Oon elelly niin kauan pellossa, en oo ollut töissä enkä koulussa. Sitä usein miettii, että mikä se mun elämässä vois olla se rakenne, kun se ei ole työajan tuoma rytmi, eikä koulusuoritusten rakenteistama työskentely. En tarkoita nyt pelkästään päivärytmiä tässä, vaikka sekin liittyy asiaan. Tarkoitan sellaista rytmin, rakenteen, sidoksen tuntua elämässä. Että asiat on kohdallaan, asioilla on aikansa ja paikkansa. Sellaista oon ettinyt itselleni, ja aina välillä (aika usein) joku tarjoaa ratkaisuksi töihin menemistä. Se ratkaisu ei sovi mulle. Voisin mennä töihin saadakseni rahaa, statusta tai päästäkseni joskus lääkäriin ilman että täytyy suoriutua terveysaseman esteradasta, mutta en halua mennä töihin siksi, että palkkatyö antaisi rakenteen mun elämälle.

Mistä se rytmi, rakenne tai sidos tulee? Mä ajattelen, että se tulee suhteista. Elämä on suhteissa olemista. Suuntia. Ajantahteja, syklejä. Tunnelmalaatuja, värejä, värähtelyjä. Olla vaikkapa toisen ihmisen tai puun kanssa. Se on ruumiillista kanssakäymistä, aistein, huomion suuntaamista. Se on meidän ruumiiden suhteet tilassa, se on rytmejä, minun ja hänen rytmejä ja meidän vuorovaikutuksen rytmejä.

Sitä tarvitsee malleja elämälleen, malleja miten kokea suhteet, rytmit ja syklisyydet. Pitäisi keksiä esimerkki. Pitää olla jotain tunnistettavaa. Luen lehdestä, millaisia aamurutiineja ihmisillä on ja tunnistan: Minäkin juon aamulla kahvia ja katson ulos ikkunasta. Hetkelle syntyy merkitys ja oma paikka.

Oon etsinyt elämälleni sidosta, rakennetta instituutioiden ulkopuolella, eikä se oo helppoa. En halua nyt kertoa kaikista tavoista, joilla valtio yrittää saada mut tuntemaan että mun elämä on epäkelpoa ja kaikki mun oma merkityksetöntä jos se ei tuota jotain, mitä kapitalismi tunnistaa ja voi käyttää hyväkseen.

Se ei oo helppoa, koska suuri osa mua ympäröivistä ihmisistä on tiiviisti mukana instituutioiden rytmissä, ja yhteisöjä niiden ulkopuolella on vaikea löytää. Yhteisöjä, joissa on tarpeeksi tilaa, orgaanista liikettä, suhteita eri suuntiin eikä vain pientä rakoa lounastauolla työttömälle kaverille.

Oon katsellut maailmaa sillä silmällä. Millaisia rakenteita on?

Oon katsonut puita. Miten niiden oksat asettuu, miten runko? Kauan olin sairaana, ja mun keuhkot oli kipeät. Oli talvi ja katselin puiden oksistoja. Miten sitä osaisi olla?

Puiden oksilla on oma rytmi, oma meininki. Ne osaa olla kysymättä keneltäkään. Mäkin haluaisin osata.

Oon käynyt retkillä valtion puistoissa. Joissain niistä on jäljellä vanhoja puita. Ikihonkia. Ne puuttuu mun lähiympäristöstä kokonaan. Rakastan monia pihapuita, ja oon myös kiintynyt moniin kaupunkimetsiin ja hiukan iäkkäämpiin talousmetsäkuusikoihin, mutta kun joskus pääsee viettämään aikaa luonnontilaisemmassa metsässä, niin tajuaa että elämästä puuttuu jotain. Puuttuu monimuotoisuutta, suhteita, vaiheita. Puuttuu tietoa, puuttuu mahdollisuuksia.

Myös pinnat on tärkeitä, oon alkanut tajuta sitä. Oon kutojana vasta aloittelija, mutta tiedän, että tietystä sidoksesta tulee tietty pinta. Tunnustele kankaan pintaa, ja tunnet kutojan kädenjäljen.

Mitä meille on tapahtunut? Haluan vaalia sitä kaunista hyvää mahdollista mitä on. Mutta voiko ymmärtää rakentamista, rakennetta ilman tietoa siitä, miten kolonialismi ja kapitalismiin työntäminen on tapahtunut meille? Millaista väkivaltaa meille on tehty sukupolvien saatossa.

Miten rytmimme on murrettu että meistä tulisi luotettavaa työvoimaa. Miten suhteemme maahan ja henkisyyteemme on murrettu, että maanomistus voitaisiin taata luotettavasti.

Ymmärtää elämän rakennetta ja vastarintaa. Mulla on syviä traumoja valtion rakenteista, enkä pysty kirjoittamaan niistä. En jaksa kirjoittaa vihaisesti. Mutta haluan että tiedätte:

Sitoutua puiden ja maan rytmiin, kuunnella ja ymmärtää rakenteita ja sidoksia valtion ja kapitalismin ulkopuolella – se on vastarintaa, se on vaarallista. Ja vaikka haluan kirjoittaa lempeästi, kaikkea hyvää vaalien, se on taistelua. Mä en unohda sitä. Jos joskus unohdan hetkeksi, niin valtakoneisto muistuttaa. Haluan että tekin muistatte.

SUORAT PUUT

Mä uskon, että jos meillä olisi enemmän luonnontilaisia metsiä ja vanhoja puita, ei odotettais niin helposti ihmisruumiiltakaan tiettyyn malliin sopimista. Tai että jos joskus pääsee metsään jossa on oikeesti vanhoja puita, niin ne on niin upeita ja vaihtelevan muotoisia ja moninaisia. Niistä on ehkä kuollut oksa, tai katkennut latva, tai repeytynyt kaarna, ja sitten ne on jatkaneet kasvua seuraavat kolkyt tai sata tai kaksataa vuotta. Ne mutkat ja vänkyrät ja haavakohdat ja koukut ja kuivuneet oksat. Puhumattakaan kuolleista tai kuolevista puista, kaikki eri vaiheissa kuolemassa, lahoamassa, kaatuneina pystyssä keskeltä katkenneina tai juurineen kaatuneina, juurakot monen metrin korkeuteen kohoten. Uljaat kelot.

Hoidetut talousmetsät, puistot ja pihat, alle satavuotiaina kaadetut puustot, raivatut lepiköt, ne tekee meistä yksioikoisia. Sama pätee tähtiin. Tähdet voisi opastaa meitä, jos me vaan keinovaloilta nähtäis ne. Kun taivaan loputtoman monimutkaisesta ja aina suuntaansa muuttavasta kuviostosta katoaa meidän näkymättömiin puolet, niin aletaan ymmärtää maailmaa yksinkertaistettuna, rytmistä puuttuu muuntelumahdollisuuksia, ja taivaalta tähtiä joiden välisistä suhteista ja suunnista maan suhteen voitais oppia tapoja olla. Sehän sopii kapitalismille. Se haluaisi, että koetaan maailma mekanistisena palikkaversiona, jossa ainoan oikean rytmin tarjoaa keskusjohtoinen kello ja standardoitu kalenteri.

Kun olin sairaana, mun keuhkot unohti, miten ne voisi olla. Ne oli niin järkyttyneet ja heijasti mun runneltua ruumista. Mulle oli tehty väkivaltaa, enkä uskonut, että voisin vielä joskus olla terveempi. Yksi koivu, joka kasvoi puron rannalla, auttoi mua. Oli talvi, ja sairaudesta huolimatta jaksoin juuri ja juuri purolle saakka. Puro oli jäässä, mutta katsoin koivua, joka antoi mun olla siinä, se koivu oli mun kanssa. Katsoin koivun latvusta, sitä miten sen oksat asettui, ja tunsin miten mun keuhkot sai siitä voimaa ja parantavaa tietoa: Näin voi olla. On tilaa, etäisyyttä ja silti kudos, kuvio. Huokoinen, hengittävä mutta kiinteä ja selkeä tila. Oon niin kiitollinen sille koivulle. Käyn edelleen välillä tervehtimässä sitä ja kiittämässä.

Mietin, miten paljon mulla on puilta opittavaa siitä, miten täällä maan päällä olllaan. Ja mitä tiedolle tarkoittaa, että mun elinpiiristä puuttuu melkein kokonaan vanhat puut, ja oudon malliset, vänkyrät, latvasta lahot tai kaksilatvaiset puut. Sitä menee joskus valtion puistoon katselemaan: Tällaista voisi olla. Tällaista pitäisi olla. Tällasta mä tarviisin. Vanhojen kuuluisi olla meidän kanssa.

RYTMIEN YLTÄKYLLÄISYYS

Oon yrittänyt miettiä, mikä antaisi elämälleni rytmin. Se on tuntunut vaikealta, ja että kapitalismin ulkopuolella on niin vähän rakenteita. Mutta sitten huomasin: Maailmahan on täynnä rytmejä! Mun ruumis on täynnä rytmejä! Mä en elä rytmikatveessa, vaikka en oo töissä tai koulussa enkä edes tapaa joka päivä ketään ihmisiä. Mä elän maailmassa, joka pursuaa ja tuhlailee rytmejä, jotka liittyy toisiinsa loputtomilla mutkikkailla tavoilla, jotka voin aistia lantiossani ja selkärangassani, näköpiirini laitamilla ja sormenpäissäni, jos annan jäsenteni levätä ja tuntea.

Tajusin, miten upea rytmien kokoelma mun syklinen hormonikierto on. Ja miten se on vuorovaikutuksessa ympäristön ja mun läheisten ihmisten kanssa.

(Haluan myös tässä kohtaa sanoa, että mun hormonitilanne on tällainen syklinen estrogeeni-progesteroni &muut hormoonit -juttu ja tuntuu tällä hetkellä itelle merkitykselliseltä tutkia miten koen sen, ja mun mielestä kaikki muut hormonitilanteet on yhtä arvokkaita ja ihmisten kokemukset niistä voi olla yhtä merkityksellisiä. Tai jos ei koe omaa sukupuolihormonitilannettaan mitenkään merkitykselliseksi kokemukseksi elämässään, niin se on myös mun mielestä validi kokemus. Ja jos haluaa tai tarvitsee jotain muuta hormonitilannetta ja hormonihoitoja, niin kaikilla on niihin oikeus. Kaikkien hormonitilanteet, -kokemukset ja -tarpeet on mun mielestä tärkeitä, arvokkaita ja oikeita.)

Mun ruumis on täynnä muitakin rytmejä. Vaikko väsymyksen, levon ja levänneisyyden rytmejä. Väsymys ja lepo ei oo jotain, mistä pitäisi päästä eroon tai rajoittaa, vaan ne kuuluu tähän juttuun, tähän universumin loputtomaan rytmien ja syklien verkostoon.

Ja on talojen rapistumisen ja kunnostamisen rytmi. Se tuntuu kyllä riesalta, ja talon kunnossapitäminen voi olla tosi työlästä. Mutta se tarkoittaa, ettei asuta eristyksissä muun maailman ajoista. Eletään lahoamisen, hajoamisen, maan liikahdusten kanssa. Talojen ylläpidossa tuntuu niin erityyppisiä rytmejä: Vuodenaikojen, vuosikymmenten, jopa vuosisatojen syklejä.

Maailma on täynnä rytmejä, joiden sykkeessä ja tanssissa mä oon mukana joka solullani, hormonillani ja aiheenvaihduntaprosessillani.

Elän maailmassa, jossa on niin monta hidasta, nopeaa ja vaihtuvaa rytmiä ja niiden vuorovaikutus ja yhteinen verkko on jotain missä on niin ihanaa olla, kellua, aistia, elää mukana.

Tuulet, vedenkierto, vuodenajat, vuorokaudet.

Kuunkierto, kukkiminen, siementen kypsyminen. Papujen likoaminen.

Lahoaminen, ruostuminen, pikkulinnun pyrähdys, joutsenen siiven isku,

pentujen kasvaminen.

Kuukautisten alkaminen ja vaihdevuodet.

Surunauhan valmistus, kuluminen ja katkeaminen.

Uni, herääminen, lepo. Nukahtaminen, torkkuminen, nokoset.

Ruokaperäset.

Hoiva, Suhteissa

Tästä mä pidän kiinni

Kun ihminen on hyvin sairas ja tarvitsee paljon apua, suhteet on vaikeita. Mutta ne voi olla myös upeita ja kauniita. Ihmiset, joita oon auttanut, on tehneet mun kanssa valtavasti ihmissuhdetyötä. Ollaan onnistuttu rakentamaan toimivia auttamissuhteita vaikeissa olosuhteissa ja vähin resurssein.

***

En oo ehkä saavuttanut sellasia juttuja joista kapitalismi tai valtio antaisi mulle tunnustusta; oon ollut mun ystävien rinnalla kun ne on eläneet elämänsä vaikeimpia aikoja. En oo selvinnyt vahingoittumattomana.

On kokemuksia, jotka jää sivuun, näkymättömiin, irralliseksi. Mun auttamissuhteet tuntuu olevan niitä. Luulen, että monet hoiva- ja auttamistilanteet on niitä, eikä se todellakaan ole sattumaa.

Kapitalismi yrittää saada meidät uskomaan, että meidän pitää keskittyä oman työkykymme uusintamiseen eikä auttaa muita (varsinkaan niitä, joiden ei koskaan kuulunut selviytyä). Että hoivaa pitää tehdä vain ydinperheen sisällä tai palkkatyössä. Kapitalismi yrittää eristää meidät toisistamme, tehdä meistä helposti hallittavia. Kapitalismi haluaa, että valtiolla on valta päättää, kuka tarvitsee ja ansaitsee hoivaa.

Mä en suostu tähän.
Mun mielestä meidän pitää pitää huolta toisistamme valtion, ydinperheen ja instituutioiden ohi.

Meidän pitää rakentaa keskinäisen avunannon verkostoja. Meillä pitää olla valtiosta ja markkinoista riippumattomia rakenteita hoivan järjestämiseen. Rakenteita ja suhteiden verkostoja, jotka on meidän omassa hallinnassa. Meidän pitää auttaa toisiamme vaatimaan terveydenhoitojärjestelmältä tarvitsemaamme hoitoa ja palveluita. Niin, että kukaan ei joudu yksin kohtamaan järjestelmää. Niin, että valtio ei pysty päättämään meidän puolesta, kuka tarvitsee ja ansaitsee hoivaa.

***

Kun huolehtii sairaasta ihmisestä, tarvitsee itsekin erityistä huolenpitoa ja turvallista ympäristöä. Ja kun intensiivinen hoivatilanne on ohi, sen jälkeenkin tarvitsee aikaa, jolloin saa itse hoivaa, eikä tarvitse vastata mihinkään vaatimuksiin. Meidän täytyy etsiä tapoja huolehtia myös hoivaajasta yhdessä.

Suhteissa

Kotityöt maailmankudoksena

 

Mulle kotityöt on elämän rakenne, verkosto joka pitää mun elämän koossa. Kotityöt mahdollistaa jakamista ja yhteyttä toisiin ihmisiin, eliöihin ja ei-elollisiin olentoihin.

Uusintaminen on elämän luomista joka päivä ja joka hetki. Toistuvat kotityöt tekee elämän mahdolliseksi. Kotityön tekijä luo ja tekee elämää ja tuottaa suhteita jotka mahdollistaa elämän kudoksen. Tärkeää on, miten tekee, miten toistaa. Se, miten tekee jokapäiväisiä kotitöitä, määrittää ja muuttaa, mihin suuntaan mennään.

 

1. Tiskaaminen maailmoiden luomisena

Kun tiskaan, luon maailmaa joka päivä uudestaan. Puhtaat astiat, joilta syödä. Tiskaaminen uusintaa joka päivä suhdettani vedenkiertoon. Käteni vedessä tuntevat puhdistavan voiman. Työskentelen yhdessä veden kanssa. Me työskentelemme, ja astiat tulevat puhtaiksi. Suuntaan käsilläni veden ja saippuan voimia sellaiseen suuntaan, joka mahdollistaa elämän jatkumisen, joka mahdollistaa ruokatalouteni. Kun tiskaan, olen läheisessä yhteydessä maapallon vedenkiertoon. Ekosysteemit, joiden osa olemme, suodattavat tiskiveden niin, että minulla on joka päivä uutta puhdasta vettä tiskejä varten. Tiskatessa olen suhteessa veteen, vesistöihin, olen osa vedenkiertoa.

 

2. mun meininki, mun maailmankudos

Mun täytyy vaalia ja vahvistaa mun omaa juttua, omia meininkejä. On niin outoa elää tässä kauheassa, kapitalistisessa yhteiskunnassa ja olla menemättä mukaan, luoda koko ajan omaa juttuaan.

Siihen tarvii taidetta, koska siihen tarvii jatkuvaa luovaa voimaa. Luoda yhteyksiä työskennellä joka päivä ylläpitääkseen ihmissuhteita ja suhteita vuodenaikoihin, paikkoihin, maastoon, ruuantuotantoon. Jotenkin niin outoa.

Kääntyä sisäänpäin, olla ei kukaan, kieltäytyä suhteista valtioon ja kapitalismiin, lakata odottamasta tunnustusta valtiolta tai yliopistolta tai työnantajilta1.

Olla olemassa vähän sivussa, ja samaan aikaan kaiken tärkeän keskellä.

Odottaa tunnustusta tovereiltaan, vanhoilta ihmisiltä jotka tietää rooleja kapitalismin ulkopuolella, lapsilta, mereltä, tuulelta.

Olla keskus josta säteilee ulospäin jakamista, vahvistamista, tukea, huolenpitoa, vierailemista.

Säteet, jotka sivuuttavat virastot, kauppaketjut, etelänmatkat, median, kaupallisen internetin, kuluttajaidentiteetin, valtion tai työnantajien antaman statuksen ja heteronormin.

Autonomia, keskinäinen kunnioitus ja avunanto.

Kaiken keskinäisen riippuvuuden lisäksi haluan oppia paljon lisää jokaisen itsemääräämisoikeudesta, oikeudesta koskemattomuuteen ja siihen ettei kenenkään omiin juttuihin puututa.

Jokaisen ruumiin ja oman meiningin kunnioittamisesta, itsemäärittelystä.

Että olisin ihmissuhteissani yhä vastuullisempi. Oon työskennellyt kovasti ja pitkän aikaa, että oon luonut ihmissuhteita, pitänyt niistä kiinni. Oon pitänyt kiinni ihmissuhteista, jotka on ollu epänormatiivisia, liian paljon, ristiinsolmittuja ja outoja. Nyt haluaisin pyrkiä tulemaan vielä vastuullisemmaksi ja herkemmäksi, vaalimaan läheisiä ihmisiäni ja niiden koskemattomuutta, omaa juttua, niiden kasvua.

3. Mobiili koti ja monisuhteiset kotityöt2

“Perhaps the kind of home we need today is mobile, multiple and underground. Perhaps we need to become unavailable for state scrutiny so that we can experiment with reorganizing our social relations in revolutionary ways”
Cynthia Devi oka

„Tänä päivänä tarvitsemme ehkä kodin, jota on monta ja joka on liikkuva ja maanalainen. Ehkä meidän täytyy mennä valtion seurannan saavuttamattomiin, jotta voimme kokeilla järjestää sosiaalisia suhteitamme kumouksellisilla tavoilla.“
Cynthia Devi Oka, mun oma suomennos.

Me ollaan mun rakkaan kanssa elämänkumppaneita, mutta me ei asuta koko aikaa yhdessä. Me asutaan välillä kimppakämpässä kaupungissa ja välillä kumppanin vanhempien luona maalla. Välillä ollaan sen kanssa samassa paikassa, välillä eri paikoissa. Me jaetaan kotitöitä kämppisten kanssa ja kumppanin vanhempien kanssa.

Mulle meidän elämäntavan liikkuvuus ja arjen jakaminen vaihtelevien ihmisten kanssa on tärkeää. Joskus tuntuu, että ei olla pystytty rakentamaan oikeanlaista yhteiselämää. Koska me ei olla perustettu sitä omaa, oikeaa nuorenparin kotia. Mutta meidän koti on liikkuvampi ja joustavampi. Me kuljetetaan likoavia, itäviä, ja kypsiä härkäpapuja ja herneitä kodista toiseen. Me varastoidaan ruokaa eri paikoissa ja kuljetetaan sitä sinne missä sitä tarvitaan. Me jaetaan välillä keittiö appivanhepien kanssa. Välillä me jaetaan keittiö kämppisten kanssa. Meillä on vahvat ja monipuoliset keittiösuhteet. Me hapatetaan kurkkuja. Me viedään kuivattuja sieniä ja nokkosia tuliaisiksi. Mä opettelen leipomaan hapanleipää anopin opastuksella hänen uunissaan ja hänen äitinsä juureen. Vien sitä kaupunkiin ja annan ystäville. Mulle se on koti. Ruuan kulku.

Liikkuvuuden kumouksellisen potentiaalin huomaa viimeistään siitä, että systeemi rankaisee siitä. Työkykyisten liikkumiseen työpaikan perässä ehkä kannustetaan, mutta sosiaalitoimen tai mielenterveystoimiston tai työkkärin asiakkaan liikkumista paikkakuntien välillä pidetään epäilyttävänä ja sitä pyritään rajoittamaan. Ihmiset, jotka eivät pysy yhdessä osoitteessa ovat vaikeammin hallittavia.

Välillä me ollaan liian sairaita tähän kaikkeen. Pavut mätänee purkeissaan kun ei muisteta huuhtoa niitä. Mä jään appivanhempien luo pidemmäksi aikaa kuin suunnittelin ja pidemmäksi aikaa kuin ne jaksaisi mua siellä, koska oon liian sairas matkustamaan kaupunkiin. Välillä meidän keskinäiset tunneasiat käy niin raskaiksi, että tarvittais kimppakämpässä omat huoneet, että on raskasta kun täytyy nukkua samassa huoneessa. Välillä kumpikaan ei vaan jaksa laittaa ruokaa eikä tiskata, ja joskus on monimutkaista kun sellaisissa tilanteissa on vielä vastuussa asuinkumppaneillekin niistä tiskeistä.

Viime talvena olin niin kipeä, etten voinut tehdä siivousvuoroja kimppakämpässä. Kumppanillakaan ei ollut tarpeeksi voimia, että se olisi matkustanut kaupunkiin ja tehnyt meidän siivousvuorot. Silloin mun kämppikset tarjoutui hoitamaan ne kunnes mä paranisin. Se oli tosi iso juttu. Välillä, kun kumppani on ollut tosi kipeä, se on ollut vanhempiensa luona ja syönyt sen äidin laittamaa ruokaa. Se on ollut tosi tärkeää, koska mä en olisi jaksanut aina asua sen kanssa enkä laittaa meille kummallekin ruokaa.

Meidän kotityöt ei siis rajoitu ydinperheeseen tai pariskuntaan. Jaetaan niitä paljon ja eri ihmisten kanssa. Se ei kyllä oo yhtään helppoa, kun ollaan kummatkin usein niin sairaita. Mutta en usko, että se olisi helppoa kahdestaankaan. Kun voimia on liian vähän, niin voimia on liian vähän.

Mulle on erittäin tärkeää, että kotitöitä jaetaan monisuhteisesti. Että kotitöitä tehdään eri suuntiin välittämättä siitä, mitä valtio sanoo asuinkunnan koostumuksesta tai mitä ydinperhenormi edellyttää.

 

4. Vieraileminen

Kotikeittiöiden jakamisen lisäksi vieraileminen mun kavereiden kodeissa on tärkeää. Että menee kavereiden koteihin arkena, laittaa siellä ruokaa tai saa heidän laittamaa ruokaa. Että vie tuliaisia jotka tulee eri suunnilta: ostettuja, dyykattuja, saatuja, itse poimittuja tai kasvatettuja. Osallistuu kiireisiin ja väsyneisiin lapsiperheiltoihin ja kiireettömiin sunnuntaihin leikkipuistoissa. Poikkeaa viemään nokkosia ystävälle, jolla on jalka kipeä, eikä se pääse poimimaan.

Vieraileminen voi olla kamalan vaikeaa kun on sairas. Välimatkat on armottomia.
Lähteä toiselle puolelle kaupunkia, kun on uupunut.
Lähteä toiselle puolelle kaupunkia, kun on liikuntarajoite.
Lähteä toiselle puolelle kaupunkia, kun ei olis varaa bussilippuun.
Lähteä toiselle puolelle kaupunkia, kun on pieniä lapsia puettavana ja kuljetettavana.
Lähteä toiselle puolelle kaupunkia, kun on trauma oireilee tilan ja ajan hahmottamisen vaikeutena ja julkisten liikennevälineiden käyttäminen käy ylivoimaiseksi.
Lähteä toiselle puolelle kaupunkia, kun saa ruuhkabussissa paniikkioireita ja tarvitsisi oikeastaan saattajan.
Lähteä toiselle puolelle kaupunkia, kun läheinen on niin sairas, ettei häntä oikeastaan voisi jättää yksin kotiin.
Lähteä toiselle puolelle kaupunkia, kun työnantaja vaatii jatkuvia ylitöitä eikä vuorokauteen jää tarpeeksi tunteja.

Ja asuntojen vuokrat on sellaisia, että monesti ei pysty valitsemaan että asettuisi läheistensä naapuriksi.

Joskus mietin, ostaisinko auton. Vieraileminen on mulle elintärkeää, ja se olisi useammin mahdollista, jos olisi auto. Ja voisin hakea joskus sairaan ystäväni mun luo syömään, sairaan ystävän jolle on ylivoimaista tulla toiselle puolelle kaupunkia julkisilla. Jos mulla olisi auto, sairaat ihmiset ja ne, joilla on hoivavelvotteita tai alentunut toimintakyky, voisi olla mun elämässä tiiviiimmin läsnä. Välimatkat erottaa, kaupungissa ja maaseudulla. Välimatkat on armottomia kun on sairas. Auto kurottaisi välimatkoja mahdollisemmiksi.

Kun olin muutaman kuukauden ajan niin sairas, että käveleminen oli vaivalloista ja oli tosi vaikeaa lähteä kotoa, mietin paljon vierailemista ja lapsia. Tajusin, että kun oon sairas, en tapaa mun ystävälapsia ollenkaan. Mulla ei siis ollut mitään tarttuvaa tautia, eli tavallaan ei ollut mitään väistämätöntä syytä etten olisi tavannut niitä. Lasten vanhemmilla ei vaan ollut yksinkertaisesti aikaa lähteä mun luokse lasten kanssa, ja mä taas en päässyt kulkemaan niiden luokse.

Se jotenki tuntu vielä enemmän kuin se, etten nähnyt juurikaan mun aikuisiakaan ystäviä. Varmaan, koska nuorten lasten kanssa ei oikein voi pitää yhteyttä puhelimella eikä ainakaan kirjottelemalla. Tuntui pahalta, että koska oon sairas, joudun erilleen mun läheisistä lapsista.

Oon yrittänyt ajatella, että vaikka oon sairas, oon silti tärkeä ihminen mun lähipiirin lapsille. Että mä voin olla hyvä täti tai aikuinen ystävä, vaikka oonkin joskus tosi uupunut enkä aina pysty vaikka olemaan pitkiä aikoja keskenäni pienten lasten kanssa. Mutta tilanteessa, jossa en päässytkään liikkumaan enkä voinut mennä vierailulle lasten koteihin, yhteys katkesi kokonaan.

En missään tapauksessa halua syyttää mun ystävälasten vanhempia tai perheitä niiden valinnoista, koska kapitalistinen palkkatyöyhteiskunta ei kovin paljoa jätä valinnanvaraa. Kapitalismi riiston muotona perustuu siihen, että työkykyiset ihmiset erotetaan muista ja ikäpolvet toisistaan.

Lasten vanhemmat joutuu menemään töihin, vaikka niiden ystävä olisikin sairaana.
Ei töistä voi olla pois koska haluaa mennä vierailemaan sairaan ystävänsä luona. Siitä seuraa, että lapset menee päiväkotiin, vaikka niiden ystävä olisikin sairaana.
Ei päiväkodista voi olla pois, vaikka haluaisi mennä vierailemaan sairaan ystävänsä luona.
Jos joku on sairaana, niin sitä ei sitten vaan tavata ennenkö se paranee.

Unelmissani oon osa yhteisöä, jossa sairastuminen ei tarkoita eristyneisyyttä vaan tiivistyvää yhteyttä. Sellaista että yhteisö suuntaisi kulkemisiaan sairaan ihmisen kautta ja ruokakulkujaan hänen keittiönsä lomitse. Unelmissani sairaus tarkoittaa myös, että yhteisö virittäyy kuuntelemaan sairaan ihmisen tarpeita ja toiveita. Sairaana voi olla vaikeampi puolustaa omaa tilaansa ja rajojaan. Siksi ympärilläolevat tietää, että niiden pitää kuunnella erityisen tarkasti ja liikkua varovasti.

Arvelen, että osittain jäin yksin sairastaessani, koska ihmiset halusi olla hienotunteisia. Ajatteli, että ei viitsi häiritä.
Unelmoin että etsittäis yhdessä tapoja olla yhteydessä ja vierailla ja ympäröidä sairas ihminen kuulumisen tunteella ja samaan aikaan kunnioittaa hänen rajojaan.

 

 

 

Kirjallisuutta, joka on vaikuttanut mun ajatteluun tätä tekstiä kirjoittaessa

1. Ei kunaan olemisen idea on Reina Gossetilta, www.reinagossett.com/commencement-address-hampshire-college
”After all, it’s out of sight. It’s under the radar. It makes it own light. It’s not for the college, it’s not for the company, and it’s not for the state.”

2. Otsikko on lainattu Cynthia Devi Okan tekstistä Mothering as revolutionary praxis, joka on julkaistu kirjassa Revolutionary Mothering, love on the frontlines (PM Press 2016). Lainaus luvun alussa on samasta tekstistä.

Dean Spade, Normal life. Administrative violence, critical trans politics and the limits of law. (Duke University Press 2015.)

Leanne Betasamosake Simpson. As we have always done (University of Minnesota Press 2016)