Tag Archives: kulttuurinen omiminen

Kirjoen paikattu paita ja suhteeni kolonialismiin

Julkaisen tämän tekstin 6. helmikuuta, eli hyvää saamelaisten kansallispäivää kaikille lukijoille!

Ehdotan, että me ei-saamelaiset viettäisimme päivän kunniaksi hetken esimerkiksi hankkien tietoa saamelaisten oikeuksista ja saamelaiskulttuurista. Voin suositella mm. Petra Laitin blogia (www.petralaiti.com) sekä Emilia Kukkalan ja Jaana Kannisen kirjaa Vastatuuleen: Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta. Pistä vaikka päivän kunniaksi kirja varaukseen kirjastosta!

 

Sisältövaroitus: Kulttuurinen omiminen eli kulttuurinen appropriaatio

 

 

 

Pisto pistolta korjaan kolonialismin. Tietenkään en voi korjata kolonialismia. Pisto pistolta korjaan omia asenteitani, etsin tietoa Polynesian kolonisaatiosta ja tiivistän suhdettani puuvillakuituun. Kirjominen ja vaatteen korjaaminen on ainakin rehellistä työtä, tekee hyvää tehdä välillä jotain, johon ei liity kenenkään riistäminen. Tehdä itselle kaunista ja käyttökelpoista, työskennellä ilman, että myy työvoimaansa kenellekään. Epäröin kuitenkin: Onko tämä reikien korjaaminen hitaasti käsin kirjomalla ylellisyyttä, symbolista korjaamistyötä? Olenko epärehellinen, kun tosiasiassa en kuitenkaan voisi korjata kaikkia vaatteitani tällä tavalla, en tehdä kaikkea elämässä kaipaamaani kauneutta tällä tavalla.

Vietän tämän käsityön ääressä aikaa, olen päättänyt, ettei ole väliä, miten kauan tässä kestää. Kirjon paidan edessä olevan painokuvion täyteen, yksi pieni kirjontakuvio kerrallaan. Samalla paikkaan kankaassa olevia reikiä, kiinnitän tukikankaan alkuperäisen paitakankaan takapuolelle, harsin sen kirjontapistoin hitaasti ja ympäröin reiät tarkkaan, etteivät ne pääse leviämään.

Paitaan painettu kuvio on tökeröllä tavalla kulttuurisesti omittu polynesialaisen kulttuurin kuvista ja esineistä. Siihen on poimittu surffilautoja kantavia ja feikkipolynesialaisiin vaatteisiin puettuja hahmoja. Keskellä on isompi hahmo, joka tuo minulle mieleen toteemipaalun tai muun alkuperäiskansojen hengellisyyteen kuuluvan patsaan – halpisvaateketjun kesätoppiin sopivana versiona. Pidin pitkään paitaa nurin, koska en kehdannut näyttäytyä kuva yllä.

Sitten reiät alkoivat olla jo niin suuria, että paitaa ei oikein voinut enää pitää. Se on ollut minulla kauan, ja olen löytänyt sen hauskasta paikasta, ja puuvillatrikoo on niin ihanan pehmeäksi kulunutta, etten raatsinut heittää sitä roskiin. Aloin suunnitella paidan korjaamista, ja jotenkin siinä kävi näin; hitaasti, käsin ja vyyhdeittäin kirjontalankaa tuhlaten. Muistan, että kirjontalangat on ostettu sotkuisena kasana pihakirppikseltä Helsingin Oulunkylästä, ja paita löytyi aikaanaan vain parin kilometrin päästä Kumpulan Limingantieltä – erään talon asukkaat olivat panneet portinpieleen laatikon, josta sai viedä heille tarpeettomia tavaroita ilmaiseksi.

Hidas käsityö muuttaa jotain. Kun istun työn ääressä kerta toisensa jälkeen, se muuttaa aina jotain. Siinä on jotain perustavaa: Voin tehdä työtä, jonka valmistumisessa saattaa kestää vuosia. Teen sitä pienen hetken lapsenhoidon ja kotitöiden lomassa, teen sitä videotapaamisessa, jos ei tarvitse viihdyttää lasta samalla ja bussissa, kun lapsi nukkuu vaunuissa. Hiekkalaatikon reunalla istuessa avautuu ajan essuntasku josta kaivan kirjontatyön esiin.

Käsin kirjoessa ei voi välttyä miettimästä sitä kuviota, jonka päälle kirjoo. Olen tehnyt internethakuja (en guuglella) havaijilaisesta kulttuurista ja sen omimisesta  ja polynesian kolonisaatiosta. Vasta, kun aloin peittää surffilautaa etupistoin punaisella langalla, tajusin selvittää, onko surffilautakin Polynesian alkuperäiskansojen teknologia. Selvisi tietysti, että on. Ruskeat tytöt -mediasta löytyi hyvä artikkeli suomeksi, Vy Tramin Oikeat Tyynenmeren neidot.  Se käsittelee eurooppalaista merenneitokuvastoa, joka on kietoutunut yhteen tahitilaisia naisia esittävien, eksotisoitujen ja seksualisoitujen kuvien kanssa. Löytyi englanniksi haastattelu, jossa puhutaan havaijilaisen kulttuurin omimisesta ja siitä, että Yhdysvallat on kolonisoinut Havaijin, ja jatkaa kolonisointia edelleen.

Tiedän edelleenkin Polynesiasta ja sen saarista hyvin vähän, enkä ennen tätä kirjontatyötä juuri mitään. Silti on kulttuurisesti omittuja kuvia ja esineitä, jotka ovat olleet ympäristössäni lapsuudesta asti. Leit ja surffilaudat tuntuvat tutuilta kuin muumit. Olen jopa kerran askarrellut partiossa kaislahameen. Siihen oli ohjeet Vartionjohtajan käsikirjassa, ja kävimme kaverin kanssa keräämässä kaislat merenrannasta. Onhan minulla ollut joku hämärä mielikuva siitä, että kaislahame liittyy Tyynenmeren saarien kulttuuriin. Mutta nyt, kun kirjontatyön ohessa tutkin asiaa, minulle selvisi, että ilmeisesti jonkinlaisista pitkistä lehdistä tehtyä hametta on käytetty havaijilaiseen kulttuuriin kuuluvassa hula-tanssissa. Hula-tanssi on heidän kulttuurissaan pyhä tanssi, johon liittyy erilaisia hengellisiä ja yhteisöllisiä merkityksiä ja tietyt vaatteet. Eli kaislahame on omittu toisinto toisen, kolonisoidun kulttuurin tärkeästä rituaalivaatteesta, eikä sitä todellakaan ole hyväksyttävää käyttää ilman tuon kulttuurin edustajien suostumusta, kaikkein vähiten hauskana rekvisiittana.

Polynesian saarien kulttuureista omittuja elementtejä tuntuu olevan kulttuuriympäristössäni yllättävän paljon. Kun luen netistä aiheesta, niitä putkahtelee aina lisää. En tiedä, miten perusteellisesti minun pitäisi lukea, että voin julkaista tän tekstin.

Vaikka se ei liitykään suoraan käsillä olevaan paitaan, mietin paljon myös saamelaiskulttuurin omimista osana Saamenmaan kolonisaatiota. En nyt halua kirjoittaa passiivissa, tarkoitan nimenomaan että suomalaiset ovat omineet saamelaiskulttuuria ja omivat edelleen. Se on osa sitä, että suomalaiset ovat kolonisoineet Suomen puolen Saamenmaata ja kolonisoivat edelleen. Ajattelen, että suomalaisena minulla on erityinen vastuu hankkia tietoa tästä aiheesta.  Suosittelen tutustumaan Petra Laitin blogiin. Kulttuurisesta appropriaatiosta kertovat mm. tämä ja tämä artikkeli tuossa blogissa.

Vaikka tietoni tuntuvat edelleen täysin vaillinaisilta, ainakin kirjontatyöni on johdattanut minut näiden kysymysten äärelle. Muuten en esimerkiksi tietäisi edelleenkään, että hulahulavanteelle täytyy keksiä uusi, asiallinen nimi. Hulavanteen nimestä johtui mieleen myös kysymys siitä, onko vanteenpyörittely, jota itsekin olen lapsena tehnyt, myös omittua kulttuuriperintöä? Amerikan alkuperäiskansoillahan on vannetansseja. Tuntuu että suo on loputon, ja on hyväksyttävä että itsellä sen läpi lompsiminen on vielä alkutaipaleella. En voi tulla valmiiksi kulttuurisen omimisen tiedostamisessa ennen, kuin julkaisen tämän tekstin, koska sitten tätä ei koskaan julkaistaisi.

 

Näkyvää paikkausta kirjoen. Muutamassa paikassa pieni päällikeompelutilkku, toisissa kohdissa olen leikannut reikää suuemmaksi niin, ettätukikangas näkyy alta.

 

***

Kirjomisella on kuvien ja kulttuurisen omimisen lisäksi toinenkin merkityskerros, joka on mielessäni ja elämässäni vähintään yhtä kesken ja epätäydellinen. Kasvikuidut, kangas, paidan materiaali. Kunnioitan puuvillakuituja ja neuloskangasta niin paljon, että haluan nähdä paikkaamisen vaivan. Kirjon paitaa entistä ehommaksi. Käytän paikkaukseen tukikankaana vauvanvatteiden pienennyksestä ylijääneitä paloja. Haluan käyttää nämä kankaat loppuun. Haluan olla läheisessä kosketuksessa kuluneeseen kuituun. Haluan tehdä käsin, paikata käsin, vaivoja säästämättä. Antaudun intiimiin suhteeseeen tämän kuluneen vaatekappaleen kanssa, pidän sitä käsissäni, juoksutan neulaa sen läpi huolellisesti, ympäröin pienet reiät pistoilla ja pitelen vaatetta sylissäni, vietän aikaa sen kanssa. Puuvilla tulee kaukaa, en koskaan saa tietää mistä. Vaatteessa ei ollut enää edes valmistusmaan ilmoittavaa lappua kun se päätyi käsiini. Mutta nyt se on tässä, sylissäni, käsissäni, ja käytän aikaa siihen, että voin jatkaa paidan käyttämistä, voi pukea nämä kuidut vielä päälleni, tämän trikookankaan.

***

Haluaisin toisenlaisen suhteen vaatteisiini. Se voisi olla niin kaunista.

Todellisuus tämänkin paidan suhteen on, että se on tehty kolonialistisessa ja kapitalistisessa tuotantoketjussa, jossa poljetaan työntekijöiden oikeuksia eikä välitetä luonnonvarojen käytöstä, ympäristön saastuttamisesta tai vaatteen kestävyydestä. Ja vaatteen myymiseen käytetään alkuperäiskansan kulttuuriin kuuluvia kuvia ilman tuon kulttuurin edustajien suostumusta.

***

Haluaisin toisenlaisen suhteen vaatteisiini. Se voisi olla niin kaunista.

Kosketus kuidun kanssa. Eläminen kosketuksessa kasvista saadun kuidun kanssa.

Kauniit, toimivat vaatteet, jokaisen kokoiselle ja muotoiselle ruumiille sopivat.

Vaatteet jotka on syvä ja monimuotoinen suhteiden verkosto. Kuitukasviin, kuidun, kankaan ja vaatteen tekijöihin, käyttäjään. Siihen, joka pesee ja paikkaa.

Vaatteet, jotka vahvistaisi mun siteitä maahan.

***

 

——

Kiinnostavaa kuunneltavaa vaatteista englanniksi: Rebecca Burgesin haastattelu hitaasta muodista ja paikallistalouksista. Yhdysvalloissa asuva Burges käytti vuoden ajan vain vaatteita, jotka oli valmistettu ja joiden kuidut oli tuotettu lähialueella.
https://craftsmanship.net/podcast/rebecca-burgess-on-slow-fashion-and-place-based-economies/