Vääräjärvi ei ole Vääräjärventien varressa, tai ainakaan järveä ei näy tielle.
Vääräjärventie on seutukunnan masentavin tie. Sen varrella ei asu ketään, vaan se palvelee ainoastaan metsäteollisuutta. Siitä ei risteä mökkipolkuja vaan metsäutoteitä. Tien kummassakin päässä on keväisin tukkipinoja. Tämä seutu ei ole elämistä varten, se on raaka-aineen tuottamista ja eristämistä varten. Tiestö on rakennettu niin, että joka kolkasta saadaan vietyä mahdollisimman paljon ja nopeasti raaka-ainetta pois, että kenenkään ei tarvitsisi hukata alueella aikaa ekä sinne jäisi mitään, minkä voi viedä poiskin.

Mutta Vääräjärventiellä ei kasva kunnollista tehometsää, koska se on ojitettua suonpohjaa. Vielä 1960-luvulla siellä käytiin hillassa ja karpalossa. Nyt ojat juoksuttavat vettä puroihin, kartasta näkee ojien viivastot. Kilometri kilometrin jälkeen kitukasvuista männikköä, kuvionrajoja ei erota kun puut eivät koskaan kasva sen suuremmiksi. Paitsi tietysti hakkuuaukot ja taimikot erottuvat.

Pysähdyn katsomaan ojaa, joka etenee kohtisuoraan tietä kohti. Sen kummankin puolen kapeat männyt kasvavat riveissä. Ojan reunalta minua katsoo kettu. Olen hämmästynyt: Että joku voi elää ja menestyä täällä.

Tie mutkittelee maastonmuotojen mukaan, mutta oja jyrää kohtisuoraan tietä kohti. Ojan kummankin puolen kapeat männyt seisovat riveissään. Tien varteen on jätetty yksi vanha koivu, se on pienen nyppylän päällä ja tuntuu tuovan terveiset siltä ajalta, jolloin kallionsaarekkeet kohosivat suon keskeltä. Se koivu on ainoa merkki siitä, että raaka-aineen kaatajat ja kuljettajat ovat olleet ihmisiä. Joku on ajatellut, että joku toinen ihminen, kenties joskus kulkee tätä tietä pitkin ja silloin tämäkin voi ilahtua tästä koivusta kuten hän itsekin ilahtui.