Haluan tarkkailla ja tutkiskella, haluan tunnustella kaiken alla vaikuttavia kudoksia, yhteyksiä, sidoksia, rakenteita. Tunnustella ja tiedustella, mikä pitää maailmaa koossa. Siksi teen käsitöitä. Ne on meidän kulttuurissa vanhempaa kerrosta kuin kirjallinen perinne, niissä näkyy miten olemme eläneet, keiden kanssa, miten olemme nuo suhteet ymmärtäneet. Opettele paikallisia kankaiden sidoksia niin ymmärrät, miten täällä asuneet ihmiset ovat aikojen kuluessa käsittäneet maailman rakenteita.
Tuntoaistini on herkkä. Tunnustelen kämmenilläni puiden kudoksia. Punoessani käsiini tarttuu tietoa risuista, kaisloista ja muinaisista työtavoista. Kuulostelen sitä kaikkea. Painan kaiken sydämmeeni ja tutkiskelen sitä. En ole kärsimätön, jaksan kuunnella pitkään polveilevia tarinoita joita maa minulle kertoo. En ole kärsimätön, mutta työskentelen jatkuvasti, joka päivä. Minun on sitouduttava jotta minulle kerrotaan. Paikkoihin, työskentelyyn, työtapoihin. Omalla hiljaisella tavallani kuuntelen joka päivä, työskentelen sitkeästi joka päivä.
HITAUDESTA JA NOPEUDESTA
Yhteiskunnan pitää muuttua, ja tarvitaan poliitiikkaa, suoraa toimintaa, mobilisoimista ja vaikuttamista. Mutta se maailma, mihin halutaan päästä – se on hidasta. Ei pelkästään hidasta vaan polyrytmistä, siinä eletään monissa ajoissa, auringon ja kuun ajoissa, sulamisvesien, leivinuunien ajoissa, kasvukauden ja ruuan säilymisen ajoissa, käsin kirjomisen, tekstiilien kulumisen ja paikkaamisen ajoissa, hapanleipätaikinan ja itujen itämisen ajoissa.
Alan jo nyt. Teen hitaita asioita. Aion tehdä niitä vuosikymmeniä. Hitaita asioita ja toisenlaisia, nopeampia. Monet ei huomaa mun tekemiä juttuja. Ne on hitaita eikä ne oo netissä. Sairauden aika, vauvan aika, vanhan ihmisen aika. Mä elän niissä.
ELÄMÄN RAKENTEESTA
Elämällä on aina joku rakenne, sidos. Oon elelly niin kauan pellossa, en oo ollut töissä enkä koulussa. Sitä usein miettii, että mikä se mun elämässä vois olla se rakenne, kun se ei ole työajan tuoma rytmi, eikä koulusuoritusten rakenteistama työskentely. En tarkoita nyt pelkästään päivärytmiä tässä, vaikka sekin liittyy asiaan. Tarkoitan sellaista rytmin, rakenteen, sidoksen tuntua elämässä. Että asiat on kohdallaan, asioilla on aikansa ja paikkansa. Sellaista oon ettinyt itselleni, ja aina välillä (aika usein) joku tarjoaa ratkaisuksi töihin menemistä. Se ratkaisu ei sovi mulle. Voisin mennä töihin saadakseni rahaa, statusta tai päästäkseni joskus lääkäriin ilman että täytyy suoriutua terveysaseman esteradasta, mutta en halua mennä töihin siksi, että palkkatyö antaisi rakenteen mun elämälle.
Mistä se rytmi, rakenne tai sidos tulee? Mä ajattelen, että se tulee suhteista. Elämä on suhteissa olemista. Suuntia. Ajantahteja, syklejä. Tunnelmalaatuja, värejä, värähtelyjä. Olla vaikkapa toisen ihmisen tai puun kanssa. Se on ruumiillista kanssakäymistä, aistein, huomion suuntaamista. Se on meidän ruumiiden suhteet tilassa, se on rytmejä, minun ja hänen rytmejä ja meidän vuorovaikutuksen rytmejä.
Sitä tarvitsee malleja elämälleen, malleja miten kokea suhteet, rytmit ja syklisyydet. Pitäisi keksiä esimerkki. Pitää olla jotain tunnistettavaa. Luen lehdestä, millaisia aamurutiineja ihmisillä on ja tunnistan: Minäkin juon aamulla kahvia ja katson ulos ikkunasta. Hetkelle syntyy merkitys ja oma paikka.
Oon etsinyt elämälleni sidosta, rakennetta instituutioiden ulkopuolella, eikä se oo helppoa. En halua nyt kertoa kaikista tavoista, joilla valtio yrittää saada mut tuntemaan että mun elämä on epäkelpoa ja kaikki mun oma merkityksetöntä jos se ei tuota jotain, mitä kapitalismi tunnistaa ja voi käyttää hyväkseen.
Se ei oo helppoa, koska suuri osa mua ympäröivistä ihmisistä on tiiviisti mukana instituutioiden rytmissä, ja yhteisöjä niiden ulkopuolella on vaikea löytää. Yhteisöjä, joissa on tarpeeksi tilaa, orgaanista liikettä, suhteita eri suuntiin eikä vain pientä rakoa lounastauolla työttömälle kaverille.
Oon katsellut maailmaa sillä silmällä. Millaisia rakenteita on?
Oon katsonut puita. Miten niiden oksat asettuu, miten runko? Kauan olin sairaana, ja mun keuhkot oli kipeät. Oli talvi ja katselin puiden oksistoja. Miten sitä osaisi olla?
Puiden oksilla on oma rytmi, oma meininki. Ne osaa olla kysymättä keneltäkään. Mäkin haluaisin osata.
Oon käynyt retkillä valtion puistoissa. Joissain niistä on jäljellä vanhoja puita. Ikihonkia. Ne puuttuu mun lähiympäristöstä kokonaan. Rakastan monia pihapuita, ja oon myös kiintynyt moniin kaupunkimetsiin ja hiukan iäkkäämpiin talousmetsäkuusikoihin, mutta kun joskus pääsee viettämään aikaa luonnontilaisemmassa metsässä, niin tajuaa että elämästä puuttuu jotain. Puuttuu monimuotoisuutta, suhteita, vaiheita. Puuttuu tietoa, puuttuu mahdollisuuksia.
Myös pinnat on tärkeitä, oon alkanut tajuta sitä. Oon kutojana vasta aloittelija, mutta tiedän, että tietystä sidoksesta tulee tietty pinta. Tunnustele kankaan pintaa, ja tunnet kutojan kädenjäljen.
Mitä meille on tapahtunut? Haluan vaalia sitä kaunista hyvää mahdollista mitä on. Mutta voiko ymmärtää rakentamista, rakennetta ilman tietoa siitä, miten kolonialismi ja kapitalismiin työntäminen on tapahtunut meille? Millaista väkivaltaa meille on tehty sukupolvien saatossa.
Miten rytmimme on murrettu että meistä tulisi luotettavaa työvoimaa. Miten suhteemme maahan ja henkisyyteemme on murrettu, että maanomistus voitaisiin taata luotettavasti.
Ymmärtää elämän rakennetta ja vastarintaa. Mulla on syviä traumoja valtion rakenteista, enkä pysty kirjoittamaan niistä. En jaksa kirjoittaa vihaisesti. Mutta haluan että tiedätte:
Sitoutua puiden ja maan rytmiin, kuunnella ja ymmärtää rakenteita ja sidoksia valtion ja kapitalismin ulkopuolella – se on vastarintaa, se on vaarallista. Ja vaikka haluan kirjoittaa lempeästi, kaikkea hyvää vaalien, se on taistelua. Mä en unohda sitä. Jos joskus unohdan hetkeksi, niin valtakoneisto muistuttaa. Haluan että tekin muistatte.
SUORAT PUUT
Mä uskon, että jos meillä olisi enemmän luonnontilaisia metsiä ja vanhoja puita, ei odotettais niin helposti ihmisruumiiltakaan tiettyyn malliin sopimista. Tai että jos joskus pääsee metsään jossa on oikeesti vanhoja puita, niin ne on niin upeita ja vaihtelevan muotoisia ja moninaisia. Niistä on ehkä kuollut oksa, tai katkennut latva, tai repeytynyt kaarna, ja sitten ne on jatkaneet kasvua seuraavat kolkyt tai sata tai kaksataa vuotta. Ne mutkat ja vänkyrät ja haavakohdat ja koukut ja kuivuneet oksat. Puhumattakaan kuolleista tai kuolevista puista, kaikki eri vaiheissa kuolemassa, lahoamassa, kaatuneina pystyssä keskeltä katkenneina tai juurineen kaatuneina, juurakot monen metrin korkeuteen kohoten. Uljaat kelot.
Hoidetut talousmetsät, puistot ja pihat, alle satavuotiaina kaadetut puustot, raivatut lepiköt, ne tekee meistä yksioikoisia. Sama pätee tähtiin. Tähdet voisi opastaa meitä, jos me vaan keinovaloilta nähtäis ne. Kun taivaan loputtoman monimutkaisesta ja aina suuntaansa muuttavasta kuviostosta katoaa meidän näkymättömiin puolet, niin aletaan ymmärtää maailmaa yksinkertaistettuna, rytmistä puuttuu muuntelumahdollisuuksia, ja taivaalta tähtiä joiden välisistä suhteista ja suunnista maan suhteen voitais oppia tapoja olla. Sehän sopii kapitalismille. Se haluaisi, että koetaan maailma mekanistisena palikkaversiona, jossa ainoan oikean rytmin tarjoaa keskusjohtoinen kello ja standardoitu kalenteri.
Kun olin sairaana, mun keuhkot unohti, miten ne voisi olla. Ne oli niin järkyttyneet ja heijasti mun runneltua ruumista. Mulle oli tehty väkivaltaa, enkä uskonut, että voisin vielä joskus olla terveempi. Yksi koivu, joka kasvoi puron rannalla, auttoi mua. Oli talvi, ja sairaudesta huolimatta jaksoin juuri ja juuri purolle saakka. Puro oli jäässä, mutta katsoin koivua, joka antoi mun olla siinä, se koivu oli mun kanssa. Katsoin koivun latvusta, sitä miten sen oksat asettui, ja tunsin miten mun keuhkot sai siitä voimaa ja parantavaa tietoa: Näin voi olla. On tilaa, etäisyyttä ja silti kudos, kuvio. Huokoinen, hengittävä mutta kiinteä ja selkeä tila. Oon niin kiitollinen sille koivulle. Käyn edelleen välillä tervehtimässä sitä ja kiittämässä.
Mietin, miten paljon mulla on puilta opittavaa siitä, miten täällä maan päällä olllaan. Ja mitä tiedolle tarkoittaa, että mun elinpiiristä puuttuu melkein kokonaan vanhat puut, ja oudon malliset, vänkyrät, latvasta lahot tai kaksilatvaiset puut. Sitä menee joskus valtion puistoon katselemaan: Tällaista voisi olla. Tällaista pitäisi olla. Tällasta mä tarviisin. Vanhojen kuuluisi olla meidän kanssa.
RYTMIEN YLTÄKYLLÄISYYS
Oon yrittänyt miettiä, mikä antaisi elämälleni rytmin. Se on tuntunut vaikealta, ja että kapitalismin ulkopuolella on niin vähän rakenteita. Mutta sitten huomasin: Maailmahan on täynnä rytmejä! Mun ruumis on täynnä rytmejä! Mä en elä rytmikatveessa, vaikka en oo töissä tai koulussa enkä edes tapaa joka päivä ketään ihmisiä. Mä elän maailmassa, joka pursuaa ja tuhlailee rytmejä, jotka liittyy toisiinsa loputtomilla mutkikkailla tavoilla, jotka voin aistia lantiossani ja selkärangassani, näköpiirini laitamilla ja sormenpäissäni, jos annan jäsenteni levätä ja tuntea.
Tajusin, miten upea rytmien kokoelma mun syklinen hormonikierto on. Ja miten se on vuorovaikutuksessa ympäristön ja mun läheisten ihmisten kanssa.
(Haluan myös tässä kohtaa sanoa, että mun hormonitilanne on tällainen syklinen estrogeeni-progesteroni &muut hormoonit -juttu ja tuntuu tällä hetkellä itelle merkitykselliseltä tutkia miten koen sen, ja mun mielestä kaikki muut hormonitilanteet on yhtä arvokkaita ja ihmisten kokemukset niistä voi olla yhtä merkityksellisiä. Tai jos ei koe omaa sukupuolihormonitilannettaan mitenkään merkitykselliseksi kokemukseksi elämässään, niin se on myös mun mielestä validi kokemus. Ja jos haluaa tai tarvitsee jotain muuta hormonitilannetta ja hormonihoitoja, niin kaikilla on niihin oikeus. Kaikkien hormonitilanteet, -kokemukset ja -tarpeet on mun mielestä tärkeitä, arvokkaita ja oikeita.)
Mun ruumis on täynnä muitakin rytmejä. Vaikko väsymyksen, levon ja levänneisyyden rytmejä. Väsymys ja lepo ei oo jotain, mistä pitäisi päästä eroon tai rajoittaa, vaan ne kuuluu tähän juttuun, tähän universumin loputtomaan rytmien ja syklien verkostoon.
Ja on talojen rapistumisen ja kunnostamisen rytmi. Se tuntuu kyllä riesalta, ja talon kunnossapitäminen voi olla tosi työlästä. Mutta se tarkoittaa, ettei asuta eristyksissä muun maailman ajoista. Eletään lahoamisen, hajoamisen, maan liikahdusten kanssa. Talojen ylläpidossa tuntuu niin erityyppisiä rytmejä: Vuodenaikojen, vuosikymmenten, jopa vuosisatojen syklejä.
Maailma on täynnä rytmejä, joiden sykkeessä ja tanssissa mä oon mukana joka solullani, hormonillani ja aiheenvaihduntaprosessillani.
Elän maailmassa, jossa on niin monta hidasta, nopeaa ja vaihtuvaa rytmiä ja niiden vuorovaikutus ja yhteinen verkko on jotain missä on niin ihanaa olla, kellua, aistia, elää mukana.
Tuulet, vedenkierto, vuodenajat, vuorokaudet.
Kuunkierto, kukkiminen, siementen kypsyminen. Papujen likoaminen.
Lahoaminen, ruostuminen, pikkulinnun pyrähdys, joutsenen siiven isku,
pentujen kasvaminen.
Kuukautisten alkaminen ja vaihdevuodet.
Surunauhan valmistus, kuluminen ja katkeaminen.
Uni, herääminen, lepo. Nukahtaminen, torkkuminen, nokoset.
Ruokaperäset.
Mä aina välillä käyn täällä katsomassa olisiko joku uusi teksti ja nyt oli. :) Tosi kaunis ja ajatuksia herättävä kirjoitus.
Oon itse koko tähänastisen elämäni ollut eri instituutioiden rakenteiden ja rytmien piirissä (vaikka mun työ ei tarjonnutkaan kauhean selkeitä rytmejä, mutta silti) ja nyt vasta muutaman kuukauden elänyt kaiken sellaisen ulkopuolella. Olin niin ahdistunut työhön että ajattelin että siitä pois pääseminen olisi iso helpotus, ja kyllähän se olikin. Mutta on tää myös tosi haastavaa – usein ajattelen, että olisi helpompaa jossain valmiissa rakenteessa. Koen että oon vasta tosi alussa, lähinnä toipumassa, enkä vielä siinä vaiheessa että yrittäisin aktiivisesti miettiä uudenlaisia tapoja olla. Mutta tosi hienoa lukea, että joku on miettinyt näitä juttuja paljon pidemmälle, ja lohdullinen ajatus että maailmasta ja luonnosta tosiaan löytyy niin paljon erilaisia rytmejä.
Me käytiin äskettäin Lapissa erämaassa, jossa oli vanhaa metsää. Ihan huikeaa se puuyksilöiden monimuotoisuus. Ja kaikki eriasteisesti lahonneet puut, sellaisetkin jotka näkyy enää puunmuotoisina kohoumina sammalpeitteessä.
Musta tuntuu, että mulla on vasta pieni aavistus siitä mitä se on, että asettuu vastarintaan. Kulttuuriset ja yhteiskunnan odotukset on niin sisäistettyjä, että usein jää tosi ahtaalle kun painetta tulee kahdesta suunnasta, ulkoa ja sisältä. En näe sitä edes kovin selvästi vielä (sisältäpäin ei näe), mutta arvostan sun projekteja, huh. Jos pitää opetella olemisen tavat ja keksiä tai löytää kaikki ihan alusta, ja vielä tyrmäävässä vastatuulessa. Varmaan jotain sopukoita ja koloja löytyy joissa jotkut muutkin tekee samaa, mutta silti. Hienoa, että sulla on tää blogi.
<3
Kiitos kommenteista! Ne on mulle tosi tärkeitä kun usein kirjottaminen on aika yksinäistä puuhaa.
H, jos haluat niin voin lisätä sut blogin sähköpostilistalle. Lähetän sinne aina tiedon uusista postauksista. Laita sähköpostia osotteeseen lepikko -at- riseup.net, jos haluat listalle. Mutta tietysti voi yhtä hyvin vaan käydä kattomassa blogia kun itelle sopii!
Voimia sulle uuteen elämänvaiheeseen! Ei todellakaan oo helppoa yrittää löytää olemiselleen sanoja ja merkityksen tunnetta ja rytmiä, jos se ei solahda mihinkään valmiiseen malliin. Ja alku on kyllä monella tapaa vaikeinta. Ite oon kokenut raskaaksi sen, että samalla kun itse etsii, pitää aina jollekulle olla kertomassa mitä on tekemässä ja mistä omassa elämässä on kysymys. Usein sellaiselle tyypille joka odottaa jotain selkeää ja valmista vastausta ja jolle ei ehkä voi kertoa rehellisesti sitä omaa versiota elämästään.