Pihlajan jäljet

 

Istun tiheikössä, joka varmaan metsänhoitosuunnitelmassa on kuusitaimikko. Istun nuorten pihlajien ja koivujen luomassa miellyttävässä varjossa. On tuulta ja aurinkoa niin, etteivät hyttyset kiusaa pahemmin. Vain yksi paarma kiertelee päätäni.

Istun männyn rungolla, joka on tuulen kaatama. Ei kantoa, vaan puu on kaatunut kallistaen juurakkonsa kohti taivasta. Jätettiinkö tämä mänty hakkuussa säästöpuuksi? Kaatuiko se kuten niin monet jäätyään yksin seisomaan korkealle rinteeseen tuulten armoille? Tämä tuulenkaatama mänty ja toisten kannot ovat jälkiä edellisestä sukupolvesta. Männyn runko tuntuu jalkojani vasten lämpimältä, sen laaja, kaareva muoto mukavalta istuinluihin.

Pyydän nuorelta pihlajalta luvan ennen, kuin kerään siitä lehtiä. Olen hetken pihlajan kanssa. Tiedän, että se luultavasti kaadetaan ennen, kuin se ehtii kovin suureksi, raivataan matalaksi ettei se varjosta kuusten kasvua.

Poimin pihlajasta lehtiä, yritän valita niitä, joissa on reikiä tai jotka ovat käpristyneitä reunoilta. Värjäämiseen käyvät vähän kärsineetkin lehdet hyvin.

Kuivuneen kuivatusojan pehmeässä pohjassa on hirven jälki. Ajattelen hirviä, jotka käyvät täällä syömässä. Täällä on paljon nuoria lehtipuita, joiden oksat ovat hirvien ulottuvissa. Kesäisin ne syövät lehtiä ja talvisin kuorta latvoista, jotka jäävät lumen päälle. Läheltä ajaa auto ohi. Sen matkustajat eivät näe minua, niin kuin eivät näe hirviäkään, jotka käyvät täällä syömässä. Pienet koivut ja pihlajat täydessä lehdessään antavat rauhoittavan suojan.

Aion kaataa yhden pihlajan ja käyttää sen kuorta kankaan värjäykseen. Nämä ovat vielä niin hoikkia, että se käy puukolla.

Leave a Reply

Your email address will not be published.